Panu Rajala: Missä sinä olet tavannut Katri Helenan?

Katri Helena on lavalla ja laulaa rakkaudesta. Ystävät ja tuttavat istuvat pyöreässä pöydässä kuuntelemassa sinivalkoista ääntä, kun yllättäen pöydän isäntä hymyhuulin lausuu: Eihän noin pieneen päähän voi mahtua kovinkaan paljon älliä. Koko pöytäseurue kalpenee, miten kukaan voi sanoa tuolla tavalla. Nyt päivän lehdet kertovat totuuden, kertovat Katri Helenasta sitä ja tätä. Tästä kerronnasta on oikein julkaistu kirjakin. Tässä on kaikki Katri Helenasta, otsikot hehkuttavat. Kirjan kirjoittaja kiertelee markkinoita, esiintyy TV:ssä ja suojelee itseään ”Hjalliksen kanssa” -TV-ohjelmassa, vaikkakin itse kertoo suojelevansa ex-vaimoaan.

Tavoittelin Katri Helenaa puhelimella 10 vuotta sitten. Eihän puhelinnumeroa mistään löytynyt, ei sitä saanut, vaikka kuinka kaivelin. Mutta Kari Helenahan on naimisissa Panu Rajalan kanssa! Johan tärppäsi. Panu Rajalan matkapuhelinnumero löytyi Hämeenkyröstä. Soitin numeroon ja kuulen miehen ääneen. Esittelen itseni ja kysyn, voisinko tämän numeron kautta tavoittaa Katri Helenan. Mies kysyy, kuka sinä olet, vaikka olin sen kertonut puhelun alussa. Missä sinä olet tavannut Katri Helenan? Kysymys seuraa toistaan. Mistä sinä olet? Vastaan olevani Jyväskylästä ja etten ole koskaan tavannut Katri Helenaa. Jyväskylässä olisi syntymässä mielenkiintoinen kulttuuriprojekti. Ja Jyväskylähän on Katri Helenan entistä kotiseutua.

Et tunne Katri Helenaa? En. Et ole tavannut? En.  Kyselytunti on kovin erikoinen. Veljeni kyllä tuntee hyvin, mutten minä. Haluat tavata Katri Helenan? En. Vain keskustella puhelimessa. Voitko pyytää Katri Helenaa soittamaan. No, kyllä, Katri Helena on nyt haravoimassa ulkona. Katri Helena ei soittanut, tokkopa sai edes soittopyyntöäkään.

Panu Rajala esitettiin Helsingin kaupunginteatterin ensi-iltansa elokuussa 2011 saaneessa näytelmäkirjailija Ilpo Tuomarilan käsikirjoittamassa Katri Helena –musikaalissa  Proffa-nimisenä hahmona. Musikaali perustui lehdissä julkaistuihin artikkeleihin. Musikaalin Proffa ei riittävästi tuo esille suurta miehistä älyllistä ajattelua, mieluummin Proffasta tehdään pilkkaa, ainakin Panu Rajalan silmin. Tämä lienee suurin syy siihen, että kilpeä oli kiillotettava kynäilyn keinoin. Näin syntyi juuri julkaistu Panu Rajalan kirja Lavatähti ja kirjamies.

Miten vaikeaa meidän miesten onkaan hyväksyä se, että olemme vain tämmöisiä, emme yhtään sen enempää. Selitämme, verhoilemme itsemme peittäen todellisuuden, sen vääjäämättömän tosi asian taakse, että me kaikki olemme erilaisia. Miten meidän onkaan tehtävä kaikkemme, ettemme vain paljastuisi tai paljastaisi omaa syvintä sisimpäämme.   Emme ole lintuja, emmekä kaloja, me olemme kalalokkeja, ainakin tällaisen koskemattoman kuvan haluamme antaa.

Susi: Ministeri Jari Koskiselle kysymys

 

Istun vantaalaisen omakotitalon keittiössä aamuvarhain. Huomaan ikkunasta pihalla liikkuvan suuren koiran, sehän on susi! Haen kameran ja koetan ottaa kuvan. Aamun hämäryys vie kuitenkin voiton. Valokuva ei onnistu vähäisen valon vuoksi, on vain katsottava, mitä hukka oikein pihamaalla tekee. Susi liikkuu nenä maassa, haistelee koiran merkkaamia tien reunustoja, katselee jätekatosta kadotakseen lopulta naapuritalon taakse.

Kello on hiukan yli 5 aamulla ja soitan 112.een. Pyydän yhdistämään poliisille. Kerron, että susi liikkuu pihassa Vantaalla ja siirtyi juuri viereisen talon pihamaalle. Sellaista ripeyttä en ole ennen havainnut soitettuani aikaisemmin hätänumeroon. Pian langan päässä on poliisi, joka kuuntelee ja kesken puheeni on jo hälyttämässä kaikki mahdolliset saatavilla olevat partiot suden perään. Nyt on kuulemma todellinen hätätila, nyt on kiire, jotta sudesta päästään eroon ennen kuin lasten koulumatkat alkavat.

Näin siis Vantaalla keskellä talvea, asutuksen lähettyvillä aamuvarhain. Kotipuolessa Keuruun Pihlajavedellä tapahtuu tammikuun viimeisellä viikolla, että ihan keskellä päivää susi jolkuttelee lähellä Karansalmea, juuri sillä paikalla, mistä koulutaksi hakee aamulla lapset tuodakseen iltapäivällä takaisin koulusta. Susi ei epäröi. Hukka ilmaantuu ensin Kokinmäen talon pihamaalle jatkaakseen matkaa seuraavaan taloon ja ilmestyen Kankimäkien ja Kanervojen pihoihin, jopa ihan talon seinustalle. Sisällä molemmissa taloissa koirat pelkäävät, painuvat pöydän alle ja vinkuvat.

Poliisille voisi soittaa, mutta matkaa lähimmän poliisin luo on 40 km eli liikaa. Kun poliisit tulisivat puolen tunnin kuluttua, niin susi olisi jo kaukana. Miehet voisivat kaivaa metsästysaseensa kaapistaan, muttei tämä ole mahdollista, kun laki sen kieltää.

Seuraavina päivinä lasten vanhemmat saattavat lapsensa koulukyydille ja järjestävät jonkun hakemaan koulun päätyttyä. Pelko elää ja on kohtuuton elämän rajoittaja pienelle koululaiselle.

Asukkaat pitävät palavereja, eivätkä näe muuta keinoa kuin susien hätistämisen talojen pihoilta, jos ei muuten, niin ampumalla. Valitettavasti asukkaat eivät voi mitään. Laki estää, kun susia on suojeltava. Ne on hätistettävä asumusten läheltä virkavallan avulla Vantaan esimerkin tavoin. Susi on Vantaalla vaarallinen ja se on lopetettava, jottei hukka vain pääse tottumaan ihmisiin.

Vantaalla poliisijoukot pitävät huolen suden lähentelyn päättämisestä. Jos susi tulee kerran Vantaalla pihaan, niin asia kyllä hoituu. Kun sudet tulevat viikoittain pihoihin esim. Pihlajavedellä, niin virkavalta ei ole mikään ratkaisu. Siksi on hyvä esittää julkinen kysymys maa- ja metsätalousministeri Jari Koskiselle. Miksi susi tulee pihaan, mitä sieltä hakee? Edelleen ministeri vastatkoon. Kun pikkutyttö tai –poika on ulkoiluttamassa koiraansa omassa pihassaan ja vastaan tulee  susi. Kumman susi ottaa, lapsen vai koiran? Nämä ovat todellisia kysymyksiä ja Vantaan poliisi kysele, vaan tietää, mitä tekee.

Teatteri: Miksi sen kieltäisin?

Kansanedustaja Kauko Tuupainen kertoo Jyväskylän kaupunginteatterin vapaalippukäytännön alkaneen v. 2002. Kake on oikeassa, silloinhan se käynnistyi. Kaikella on juurensa ja minä olen se sylttytehdas, minkä kautta vapaalippukäytäntö otettiin käyttöön. Varmaan on hyvä kysyä, miksi näin tapahtui, oliko päämääränä korruptiivinen ajatus lahjomalla salaa kaupunginvaltuutettuja kiertäen verotusta saada lisäresursseja teatteritoimintaan vai olisiko motiivi ollut jokin muu.

Asiat eivät todella ole niin mustavalkoisia kuin miltä ne näyttävät. Olen vakaasti samaa mieltä kuin silloin 10 vuotta sitten esittäessäni teatterinjohtaja Aila Lavasteelle vapaalippujen myöntämistä yhden kauden ajaksi kaupunginvaltuutetuille, jotta he tietäisivät, mistä päättävät, kun teatteriasia ja Jyväskylän kaupunginteatteri yleensä oli valtuustossa kriittisen tarkastelun alla. 

Itse lähdin silloin tarkastelussani teatteritoimintaa kohtaan jonkinmoisesta massailmiöstä, kriittisestä suhtautumisesta eliittikulttuuria kohtaan. Olin itse tuolloin tuon massamanipulaation tuote ja ylistin varsin herkästi, miksi tukea miljoonilla teatteritoimintaa, kun samaan aikaan monet esim. liikuntapaikat tarvitsivat Jyväskylässä täydellistä remonttia.

Jorma Kemiläinen kirjoittaa (Ksml 30.1.2013) varsin perustellusti mielipiteensä verraten teatterilippuja kaupungin muiden toimintojen hoitoon. Silloin v. 2002 valtuustokausi oli puolivälissä ja kaupungin toiminnassa oli monia ongelma-alueita. Tutustumalla vanhustyöhän ja esim. vammaispalveluiden tuottamiseen, juuri siihen, mitä Kemiläinen peräänkuuluttaa, pääsin itse huomaamaan, ettei Keljon vanhankodissa mummoille ja papoille annettu hampaidenhoitoon vajaan euron hammastahnaa. Silloisen vanhustyön johtaja Veikko Erosen mukaan hammastahna ei säästösyistä kuulunut hoitomaksuun. Sen sijaan hammaslääkärikulut kyllä olivat asiakkaille ilmaisia. Voi sitä logiikkaa!

Toinen silmiinpistävä huomio löytyi vammaispalveluista. Jyväskylän kaupunki maksoi asiakkailleen tahallisesti vähemmän tukikorvauksia kuin mitä laki edellytti ja oli valmis maksamaan sitten jälkikäteen sakot virheellisyyksistä, jos joku harva jaksoi valittaa päätöksestä. Näin satojentuhansien alimitotettuihin päätöksiin verrattuna heiveröinen kaupungin saama sakko ei vaikuttanut sitten yhtikäs mitään.

Valtionhallinnossa urheilu ja kulttuuri ovat perinteisesti niputettu yhteen ja näin tapahtuu vieläkin. Urheilu- ja kulttuuritoiminta kuuluvat opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuuteen. Ainakin 1980- ja 1990-luvuilla oli lähes jokapäiväinen vääntö kulttuurin ja urheilun osuudesta valtion budjetissa. Kun kyseessä oli yksi summa, niin todellakin kulttuuri ja urheilu pistettiin kilpailemaan samasta määrärahasta. Tämä heijastui myös kuntatasolle, eikä Jyväskyläkään ollut poikkeus.

Itse koin olevani ”urheilupuolen” kasvatti. Urheilun tunsin laidasta laitaan ja koin olevani jopa asiantuntija. Sen sijaan esim. teatteritoiminnan suhteen olin lähes samaa mieltä kuin muutkin urheilumiehet.

Silloin mietin, miksi ihmeessä itse suhtauduin teatteriin niin kielteisesti. En löytänyt perusteltua vastausta. Siksi menin etsimään vastausta Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä esitetystä monologista. Silmäni avautuivat ja parin viikon päästä kävin katsomassa isolla näyttämöllä teatteriesityksen. Kokemukset olivat niin myönteiset, että tapasin silloisen teatterinjohtajan Aila Lavasteen, kerroin olleeni ensi kertaa asenteineni kanssa teatterissa ja yllättyneeni positiivisesti. Ennen Lavasteen tapaamista olin tehnyt kyselyn valtuutettujen keskuudessa ja olin vakuuttunut, että samanlainen teatteripakoinen –asenne oli ainakin puolella valtuustoa. Siksi esitin,  eikö olisi mielekästä yhden kauden ajaksi tarjota vapaalippu kaupunginvaltuutetuille, jotta tietäisivät, mihin ne teatteriin kaupungin suuntaamat taloudelliset voimavarat menevät ja mitä sillä kaupunkilaiset saavat.

 Aila Lavaste mietti asiaa ja kokeilu toteutettiin 2002-2004 varsin myönteisin tuloksin.

Kilpailuvietti: Hävitä, voittaa vai liikkuako?

 

Suomen akateemiselle koulutusympäristölle on tyypillistä olla hiljaa. Mielipiteen ilmaisu koetaan vieraaksi. Kulttuuri sen sijaan aktivoi passiivisuuteen tai olemaan vain ja ainoastaan sitä mieltä, mitä odotetaankin. Juuri kasvatusteiden maisteriksi valmistunut Jaska Kunelius tekee poikkeuksen. Mies pelaa salibandyliigaa Happeessa ja peräänkuuluttaa lasten luontaisen kilpailuvietin hyväksyntää kritisoiden 14.1. KSML:n haastattelussa Opettajankoulutuslaitoksen ainoana totuutena pitämää kilpailun rajoittamista.

Onko Kunelius tosissaan vai provosoiko vain keskustelun käyntiin suomalaisille ollako tai ei –aseman saavuttaneessa kysymyksessä, ei ole merkitystä. Julkinen keskustelu on tärkeää. Siitä Jaska Kuneliukselle suuri kiitos. Silloin kun panee itsensä julkisesti likoon, on mahdollista, että ryöpytyksestä selviytyy ehjin nahoin tai sitten tulee turpiin, ettei toista kertaa suutaan avaa.

Tätä kilpailemisen vaikutusta nuoreen on hyvä katsoa laajemmin. Tuskin kukaan voi kyseenalaistaa suomalaisen yhteiskunnan riippuvuutta urheilusta. Suomi menestyy, jos suksi luistaa, mutta vaikeuksien hetkellä huudetaan apuun vähintään havuja. Jos tämäkään ei auta, maailmanloppuhan se on.

Suomi on juostu maailmankartalle, Suomi tarvitsee vähintään jääkiekon maailmanmestaruuden, ennen kuin kansa tunnustaa olevansa suomalainen. Suomi tarvitsee voiton, jotta voi tunnustaa olevansa kelvollinen elämään osana eurooppalaisuutta globaalissa maailmassa.

Jos toteaa, että Suomen kansallinen itsetunto on alhaisempi kuin etelänaapurissa Virossa, niin on vähintään maanpetturi. Jos tuo esille realiteetit lausuen, että länsinaapurin Ruotsin kansallinen itsetunto on vuosisadan edellä omaamme, niin itsetuntoamme ei nosteta koulussa kilpailuviettiä aktivoimalla.

Kun suomalaisperhe saa lapsen, niin pienokaisen elämää seurataan tarkasti. Jok’ikinen liike ja temppu rekisteröidään ja ollaan valmiit ylistämään, että meidän Ville tekisi sitä ja tätä, kiipesi, juoksi, hyppäsi, pelasi ja voitti. Ymmärrettäväähän tämä on. Ja aina voimme todeta, että näinhän me kaikki teemme.  Suomalainen kasvatuskulttuuri, ikävä kyllä, vieläkin lähtee suorittamiskeskeisyydestä. Hyvästä tempusta lapsi palkitaan. Lapsen ja nuoren mitalista vanhemmat saavat balsamia omille lapsuuden haavoilleen, kun se mitali jäi silloin saavuttamatta.

Jos vertaamme eurooppalaisen itsetunnon Ranskan kansallista suhdetta lapseen, niin lapsi on taatusti yhtä rakas kuin Suomessakin, mutta suorittamiskeskeisyys puuttuu. Lasta ei arvioida sen liikunnallisten kykyjen mukaan, vaan lapsen oivaltaessa jotain uutta, tämä palkitaan. Suomi ei kovin mieluusti ole kanssakäymisessä ranskalaisten kanssa. Olemme valmiit nimittämään gallialaisia ylpeiksi ja itsekeskeisiksi, kun todellinen syy kritisointiin on oma alhainen itsetuntomme.

Suomi pärjää Pisa-tutkimuksissa ja taas me suoritamme. Mitä enemmän me järjestämme kilpailuja, sitä kauempana on oman itsetuntomme kohentuminen. Jos katsomme TV:tä, niin tuskin viikoittainen erilaisten visailujen määrä jää alle 10:n. Alhaisen itsetunnon maalle kilpailu on myrkkyä. Se ei kohenna, vaan jatkaa samaa latua, mitä se on tehnyt ainakin Suomen sodasta lähtien.

Koulussa liikunta on tärkeää. Liikuntaa opettavan ja ohjaavan opettajan työ on koko lapsen ja nuoren kehityksen kannalta oleellinen. Opettaja pystyy korjaamaan kodin kovin kalkkeutuneita asenteita liikuntatunnilla, missä kaikki ovat iloiten mukana. Liikunnan opetuksen ei todella tarvitse olla voittavaa, häviävää, häpäisevää, vaan se voi olla liikunnaniloa ilman kilpailua.

Ikävä kyllä lähes joka luokassa on jonkun valtalajin lahjakkuus, jolla on kilpailullinen päämäärä. Tähän kastiin salibandykin on viime vuosina noussut. Opettajalla on suunnattoman vaikea tehtävä ohjata liikuntatuntia, missä on sekoitus kilpailullisuutta ja vain pelailua. Tämä on kyllä mahdollista ja olen sen itse päässyt kokemaan. Liikunnan lehtori Matti Pulli, jos kukaan, on ollut huippu-urheilumies. Liikuntatunneilla Keski-Suomen yhteiskoulussa kaikki olivat innolla mukana kilpailematta. Liikunnan opettaminen on todella taito laji!

Maakotka: Me näimme sen

 Aurinko paistaa huhtikuisena torstaina pilvettömältä taivaalta. Olen palaamassa Pihlajavedelle valtatie 23:sta pitkin ja pistän vilkun oikealle kääntyäkseni Ähtärintielle. Onpas kauhean suuri lintu, itsekseni totean. Lintu on aivan puiden latvojen yläpuolella, aivan gsm-maston vieressä ja kiertää ympyrää. Olen kääntymässä ja mietin, miten pysäytän autoni. Takana tulee useampi auto. Ei auta kuin kääntyä Ähtärintien bussipysäkille.

Näin teen ja samalla takanani ollut auto pyyhältää ohi. Sehän on Saarisen Matti! Olen astumassa autosta, kun samalla jo soitan Matille. Matti, näitkö? ”Miten tuota olisi voinut olla näkemättä?” Siinä kävelen Vitaintielle katsomaan lentävää otusta. Matti, oliko se kalasääksi? ”Ei, ei se voi olla. Ei ne näin  aikaisin täällä voi olla, kun järvet ja vesistöt ovat vielä paksussa jäässä.” Senhän täytyy olla sitten kotka. Näin siinä pähkäillään.

Se on jo hävinnyt, sen on täytynyt laskeutua. ”No, siellä voi olla joku hirvenraato tai joku muu elukka”, Matti opastaa. Ilmojen kuningasta ei enää näy. Soitan Pihlaisen Joukolle tai Sulkavan Ristolle kertoakseni ja kysyäkseni näkemästämme. Näin päätämme puhelumme.

Joukoa ei saa kiinni. Missä se mies nyt on, kun tilanne on päällä! Puhelimeen ei saa yhteyttä ja minä olen ihan maston juurella. Soitan Sulkavan Ristolle, puhelin soi ja kiireinen mies Risto vastaa. Kerron näkemästäni. Ristolla on aikaa keskustella. Kerron havainnostamme Matin kanssa ja kysyn saman, minkä Matiltakin. Oisko se kalasääksi? ”Ei se oikein voi olla, kalasääkset tulevat vasta huhtikuun puolen välin jälkeen ja kun nyt vedetkin ovat vielä jäässä.”

Se oli kauhean suuri, ainakin kolme-neljä kertaa suurempi kuin kanahaukka.  Sen täytyy olla kotka, kysyn Ristolta. ”Kyllä, kyllä se on todennäköisesti ollut merikotka” Merikotka täällä sisämaassa? ”Ohikulkumatkalla ehkä Kuolan niemimaalle, Vienanmerelle.”

Sillä oli valkoista siivissä ja pyrstössä. ”Valkoista, ei se ole ollut merikotka. Kyllä te olette päässeet näkemään maakotkan.” Ootko ihan varma?  ”Kyllä, varsinkin nuorilla maakotkilla on selkeästi siivissä ja pyrstössäkin nähtävissä valkoista.   Kyllä te olette päässeet näkemään maakotkan.”

Voi sitä ylpeydentunnetta! Kiitän Ristoa informaatiosta. Minä hymyilen ja tietysti soitan heti Matille. Se oli maakotka, soitin Sulkavan Ristolle.  ”No, eihän se voinut olla kalasääksi, nälkäänhän se olisi kuollut, kun järvet ovat jäässä”, Matti viisastelee.

Saarisen Matti on oikea metsien mies, on luonnontarkkailija, suunnistaja, kartantekijä, joka on katsonut karhuakin silmästä silmään, nähnyt ilveksiä ja näkee susien jälkiä  harvasa päivä, mutta listaan on lisättävä maakotka. Hienoa.

Soitan vielä Pihlaisen Joukolle. En kysy, vaan sanon, että nähtiin tuossa maakotka. Kerron näkemämme uudelleen.  Jouko uskoo yksilön olevan sama kuin edellisellä viikolla Keurusseudulla nähdyn.

Tuo maakotka oli nyt niin lähellä, että se olisi ollut helposti kuvattavissa kameralla, joka ei tietenkään ollut mukana. Ja kännykällä taas on aivan turha luontokuvaa yrittää ottaa. Voi tätä pihlajavetistä luontoa, eipä ole sen voittanutta!

Keulink Kiinteistöt: Otan valituksen pois sovitusti

Yrittäjä Ossi Järvenpään selvitys Suur-Keuruussa 14.3. Keuruun kaupungin v. 2009 Keulink Kiinteistö Oy:lle myöntämästä 1,5 miljoonan lainantakauksesta oli karua kieltä tapahtuneesta. Keulink Kiinteistöt Oy myi perustamansa Oy Kiinteistö Tiwinrannan v. 2011 muutamalla tuhannella eurolla varattomalle Tiwi Oy:lle, joka vaihtoi hallituksen ja lähes välittömästi putsasi Oy Tiwinrannan kassan lainaamalla sieltä 350 000 euroa eli juuri ne varat, mitkä Keuruun kaupunki oli lainantakausta myöntäessään tarkoittanut teollisuushallin korjaamiseen.

 Kiinteistö Oy Tiwinranta vaihtoi nimensä Kiinteistö Oy Kolhontie 88:ksi ja hakeutui konkurssiin 4.5.2012. Keuruun kaupunginvaltuustoon tuotiin 28.1.2013 uusi Keulink Kiinteistöt Oy:n samaa kiinteistöä Oy Kiinteistö Oy Tiwinrantaa koskeva 3,5 miljoonan euron takausasia. Kaupunginvaltuuston päätökseltä voi minimissään edellyttää, että valtuusto tietää, mitä päättää ja millä perusteilla kaupunkilaisten yhteisiä varoja käyttää. Näin ei tapahtunut, yksikään takauksen puolesta äänestänyt ei tiennyt, mitä teki ja jos tiesi, niin teki tahallaan lain vastaisesti.

Hain itse ennen päätöstä tietoa voidakseni esittää kaupunginvaltuustossa perustelut lainantakauksen hyväksymiselle. Riittävää tietoa minulle ei annettu, sitä ei antanut Keulink Kiinteistöt Oy:n toimitusjohtaja Esa Lintula, ei tarkastuslautakunnan ja myös Keulink Kiinteistöt Oy:n puheenjohtaja Petri Tuominen, ei sen paremmin kaupunginjohtaja Timo Louna, eikä talousjohtaja Tero Mäkeläkään, vaikka puuttuvia tietoja pyysin myös kirjallisesti.

Ko. 3,5 milj. euron lainantakausta myös valtuustossa päätettäessä pyysin tietoja, muttei niitä annettu. Tein kunnallisvalituksen ”tietojen panttaamisesta” ja vaadin, että Tiwinranta-kiinteistöön tulevan uuden yrittäjän kanssa sovitut velvoitteet täytetään ja niistä vastaa Keuruun kaupunki.

Jatkoin tietojen metsästystä. Keuruun kaupunki oli vakuuttanut, ettei Tiwinranta-takauksen kautta syntynyt keuruulaisille maksettavaa. Pystyin dokumentein osoittamaan, että minimissään keuruulaiset joutuivat maksamaan 600 000 euroa. Minä erehdyin, Keuruun kaupungin tappio olikin 825 385,38 euroa. Tämän pystyi pitkäaikainen yrittäjä Ossi Järvenpää Suur-Keuruussa 14.3.2013 julkaistussa kirjoituksessaan näyttämään toteen. Muutenkin Järvenpää julkaisee kirjoituksessaan sen tiedon, mitä kaupunginvaltuustolle ei suostuttu millään antamaan.

Nyt kun koko Tiwinranta-waterloo on avattu, niin teen sen, minkä olen valtuustossa kuin myös julkisesti luvannut, vedän valitukseni pois Hämeenlinnan hallinto-oikeudesta. Vedän valitukseni samana päivänä, kun Keuruun kaupunginjohtaja Timo Louna, talousjohtaja Tero Mäkelä, Keulink kiinteistöt Oy:n hallituksen puheenjohtaja Petri Tuominen,  Keulink Kiinteistöt Oy:n hallituksen jäsenet kaupunginhallituksen ex-puheenjohtaja Merja Ahonen tai ex-varapuheenjohtaja Sari Saarinen, yksi heistä tai kaikki yhdessä kertovat ikävän Tiwinranta-asian tapahtuneen numeerisesti kuvatulla tavalla.

Tämän vakuutuksen annan nyt pe 15.3.2013 tavatessani toistamiseen hyvässä yhteisymmärryksessä yrittäjä Hannu Teiskosen.

 

Erämaakirkon ikimetsä saa jatkaa kasvuaan rauhassa

Pihlajavedellä on tänä talvena puhuttu metsän kaatamisesta enemmän kuin vuosikymmeniin. Rekolan hautausmaan vierustojen ikimetsien parturointi on herätellyt pihlajavetiset pelkäämään aarteidensa puolesta. Viikko sitten Suur-Keuruussa kerrottiin vuonna 1782 rakennetun vahvasti suojellun Erämaakirkon ympäröivän niin ikään ikimetsän metsänhoitotoimista heti maaliskuun alussa.

Päätöksen Erämaakirkon metsien harventamisesta oli tehnyt Keuruun seurakunnan kirkkoneuvosto. Pihlajavetiset ottivat yhteyttä seurakuntaan ja näin järjestettiin katselmus paikan päällä. Pihlajavetiset ovat varjelleet yhtä Suomen kauneinta kirkkoa, Pihlajaveden sydäntä, aina rakentamisesta lähtien. Mikko Kallio kertoi, mitä vuosikymmenien aikana on jouduttu tekemään, jotta Pihlajaveden maamerkki ja symboli säilyisi koskemattomana.

Katselmuksessa Keuruun seurakuntaa edusti talouspäällikkö Heikki Kangas. Mukana olivat myös metsäpalveluyrittäjä Juha Linna ja metsäasiantuntija Jaakko Sorri. Pihlajavetisiä edustivat Mikko Kallion lisäksi Matti Saarinen ja Samuli Kallio. Pertti Jartti oli kaivanut esille vanhoja karttoja ja Pertti kysyikin, tiedättekös, mikä tämä 3 ha:n kokoinen metsä oikein on?  Monenlaista huhua on ollut, mutta kellään ei ollut tietoa, että aikoinaan Kalevi Vähäkömi halusi säilyttää metsän koskemattomana ja sen vuoksi myi metsän Pihlajaveden seurakunnalle juuri Erämaakirkon koskemattomaksi suoja-alueeksi.

Käydyn hyvin asiallisen keskustelun yksimielinen loppupäätelmä oli se, että Erämaakirkon ympäristön metsä jää koskemattomaksi eli sellaiseksi, mitä Kalevi Vähäkömi oli tarkoittanutkin. Palaverin jälkeen Keuruun srk:n Pihlajaveden kappeliseurakunnan miestoiminta totesi, että toimikunta voi talkoilla kaataa muutamat isot kuuset, jotta Erämaakirkon ”tuuletus” toimii paremmin ja takaa vanhojen hirsien säilymisen jatkossakin.

Kirjailija Santeri Viljakainen sai matkalipun tulevaisuuteen

 Suomessa kirjailija ei ole ammatti. Kirjailijatyö ammattina on kovin vieras. Tapana on kysyä, että mitä ihan oikeaa työtä teet. Kirjailijat saavat elantonsa yleensä muista askareista kuin kirjoittamisesta. Nuori Santeri Viljakainenkin on jo vuodet koettanut olla uskottava ja kertoilla kaarrellen, mitä tekee. Kun nuori mies sanoo, että minä kirjoitan, minä olen kirjailija, niin ilmeet ovat kyllä kertoneet, mitä nuoren miehen idealismista ollaan mieltä. Kovat ovat luulot Santerilla itsestään, ollaan yleisesti ajateltu. Santeria on pidetty kummana tyyppinä, aina miehellä on kynä mukanaan, mitenhän tuollaiset tästä elämästä selviytyy? Tätähän tämä ihmisten pohdinta on ollut.

Santeri Viljakaisen kykyihin luottajia on ollut muutamia. Yksi näistä tienavaajista on ollut Keuruun työvoimatoimiston pitkäaikainen johtaja, nykyinen Keski-Suomen Te-toimiston toimialajohtaja keuruulainen Pekka Rantanen. Keväällä vuosi sitten Santeri Viljakainen meni tapaamaan Pekka Rantasta Keuruun Te-toimistoon. Santeria oli lähes pakotettu hakemaan sinne ja tänne, pakko oli jättää hakemus vähintään kolmeen opinahjoon. Näin Santeri oli tehnytkin, mutta Santeri oli vakuuttunut, ettei kolmen vuodet opiskelut Etelä-Suomessa tai Pohjois-Pohjanmaalla olleet häntä varten, vaikka opiskelupaikka kauas avautuikin.

Santeri Viljakainen esitti Pekka Rantaselle oman näkemyksensä, miten hänestä tulee kirjailija. Kun Suomessa ei ole selkeää kirjailijakoulua, niin tie kirjailijaksi on luotava muokaten mahdollisuuksia. Santeri esitti, että hän on hakeutunut Oriveden opiston 3-vuotiseen etäopiskeluna toteutettavaan kirjoittajaopetukseen. Santeri esitti, että toimisi puoli vuotta kirjastonhoitajana Korpikirjastolla, hakisi Kirjailijaliiton jäsenyyttä ja samaan aikaan jättäisi ensimmäiset apurahahakemuksensa. Johtaja Rantanen ilahtui Santerin oma-aloitteisuudesta, hoiti käytännön järjestelyt ja näin Santeri Viljakaiselle oli räätälöity ensi askeleet kirjailijaksi.

Puolen vuoden aikana Santeri Viljakainen kohtasi satoja vierailijoita Korpikirjastolla, kertoi kirjoista, kirjastosta ja ennen kaikkea kertoi oman näkemyksensä tiestään kirjailijaksi ja samalla antoi kirjanystävien tutustua omaan jo valmiina olevaan tuotantoonsa. Esittelyn ohessa Santeri leipoi joka ikinen päivä mitä ihmeellisimpiä kakkuja, torttuja, osa itse luotuja, osa valmiiden reseptien kautta. Näin tietoisuus Santerikummajaisesta levisi. Santeri oli ollut kouluavustajana Pihlajaveden ala-asteella, missä niin opettajat kuin pienet koululaisetkin olivat ihastuneet Santerin positiiviseen ja ystävälliseen, työteliääseen olemukseen.

Santeri on kirjailija, on mitä taitavin kondiittori ja tulee hyvin toimeen niin aikuisten kuin lastenkin kanssa. Santerin haaveena on ollut kirjoittaa ja perustaa isona konditoria. Santeri haluaisi olla kirjailija konditoriassa.

Santerin illuusiosta syntyi tuhkimotarina

Jos meillä ei ole haaveita, niin mitä elämämme on? Santeri ei ole mikään ennustaja, mutta elää hyvin voimallisesti itse synnyttämissään tarinoissa, joista suurin osa sijoittuu historialliseen englantilaiseen ympäristöön. Sitten se tapahtui, haave muuttui todeksi, mitä ei sitten kukaan muu todeksi uskonut kuin Santeri itse. Pekka Rantanen oli nähnyt Santerin kyvykkyyden, nyt Keski-Suomen Taidetoimikunta oli tutustunut Santerin tuotantoon, huomasi luovuuden ja innovoivan työstelyn myöntäen apurahan Santerin kirjalliseen työhön.

Viime syksynä Santeri oli tutustunut ensin netin välityksellä, myöhemmin tavaten nuoren skotlantilaisen naisen. Vuoden vaihteessa nuoripari meni kihloihin ja nyt maaliskuun 15. päivänä tämä ennakkoluuton Jessica Wootton tulee konkreetisti hakemaan Santeria ja pariskunta synnyttää ensikodin Kendaliin, Pohjois-Englantiin.

Pihlajaveden Haukkaniemessä 300-vuotisen perinteen omaavaa tilaansa asuttava perhe puuseppä-isä Erkki, perinteitä kunnioittava äiti Orvokki, 15-vuotias Hermanni ja 13-vuotias Nestori olivat haikein mielin saattamassa Santeria matkalleen tulevaisuuteen. Santeri on juuri täyttämässä 23 vuotta ja matkalla Haapamäen rautatieasemalle Santeri Viljainen sai yllättävän puhelinsoiton. Suuri suomalainen kustantaja oli tutustunut Santerin tuotantoon ja ilmoitti nyt, että on kiinnostunut kustantamaan Santerin kirjan, ehkä lapsille suunnatun kirjasarjankin.

Santeri oli asemalla yhtä hymyä. Helsingissä odottaa kihlattu Jessica. Perhe katsoi nuorta miestä haikein mielin. Matka tältä perinteikkäältä rautatieasemalta on alkanut monelle, milloin opiskelemaan, milloin työhön, ennen satojen kohdalla rintamallekin, mutta nyt Santerin kohdella unelmien Englantiin kirjailijaksi ja kondiittoriksi hoteliin ja parin kolmen vuoden kuluttua takaisin Suomeen pysyväsi asumaan.

 

Keuruu: Avoimuutta, hallintojohtaja Tarja Ojala

Keuruun kaupungin hallintojohtaja Tarja Ojalalta kysyttiin, miksei valtuuston kyselytunnista ole mainintaa valtuuston kokouskutsussa. Hallintojohtaja puolustaa salailuaan ja itseään toteamalla julkisuudessa ke 23.1.  viitaten Keuruun kaupungin hallintosääntöön, jonka mukaan kyselytunteja voidaan järjestää valtuuston kokousten jälkeen, mutta ne eivät ole valtuuston esityslistalle merkittäviä asioita.

On sitten kumma, että itsestäänselvyyksistäkin pitää synnyttää erimielisyys. Keuruun kaupunginvaltuusto aloittaa työnsä ma 28.1. klo 18.00  ja tein Keuruun kaupunginvaltuuston työjärjestyksen mukaisen valtuustokysymyksen toimittaen sen Keuruun kaupungille ja valtuuston puheenjohtajalle jopa etuajassa (min. 14 vrk).

Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Lauri Oinonen, eikä kaupunginhallituksen puheenjohtaja Merja Ahonenkaan ymmärtänyt, miksei kysymystä, eikä edes mainintaa kysymyksestä ollut lainkaan valtuuston kokouskutsussa.

Jälleen herää kysymys, miksi koetetaan salata? Miksi Tarja Ojala ylittää toimivaltansa kirjoittamalla omaa Keuruun kaupunginvaltuuston työjärjestystä?

Jos itse kysymys on syy peittelyyn, niin silloinhan kysymys on juuri oikea ja aiheellinen. Jokainen itse päätelköön:

”Kaupunginjohtaja,

Keuruun asujaimistosta sijaitsee lähes puolet Keuruun keskustaajaman ulkopuolella. Kerrotteko, miten Keuruun kaupunki toimii jatkossa Kunta- ja palvelustrategia 2017  -tekstissä mainitsemassaan  asuinpaikan asteikon –taajama – kylä – haja-asutus määrittelyn ”kylä-haja-asutus” –kohdalla?

Suomessa on runsaasti ”järvikuntia”, kuten Keuruukin, jotka ovat asettaneet yhdeksi merkittäväksi tulevaisuuden tavoitteekseen maaseutuasumisen veden äärellä. Miten Keuruu houkuttelee uusia asukkaita noihin vedellisiin maisemiin kylä- ja haja-asutusalueellaan` eli mitkä ovat Keuruun erityistoimet uusien asukkaiden saamiseksi ”uusiksi veronmaksajiksi” keskustaajaman sekä Haapamäen ulkopuolisilla kylä- ja haja- alueilla?”

Keuruun kiinteistöjalostus: Avoin läpinäkyvyys on välttämättömyys

Kinnulan kunta ja sen hallintokulttuuri on noussut maakunnalliseksi puheenaiheeksi. Jottei Kinnulan tauti iskisi Keuruulle, niin Keuruun uudet valtuutetut ovat osallistuneet kolmeen videotekniikalla koko Keski-Suomen valtuutetuille tarkoitettuun koulutukselliseen iltakouluun, viimeksi muutama päivä sitten. Näiden tilaisuuksien merkittävin sanoma on ollut: Kaiken kunnallisen toiminnan ollakseen uskottavaa, tulee olla avointa.

Keulink Kiinteistöt Oy osti 24.9.2009 perustettavan yhtiön lukuun M-real Oyj:ltä Varissaaresta 8,7 ha:n suuruisen maa-alueen sekä Osk. Metsäliitolta alueella sijaitsevan teollisuushallin ja kaksi huvilaa. Maa-alueen hinta oli 200.000 euroa, mutta irtaimistona myytyjen rakennusten hintaa ei ole julkistettu.

Hanketta varten perustettiin Kiinteistö Oy Tiwinranta -niminen yhtiö, jolle ostetut kohteet siirrettiin. Kiinteistö Oy Tiwinrannalla ei ollut muita varoja kuin Keulink Kiinteistöt Oy:n merkitsemä osakepääoma 2500 euroa. Oston rahoitus hoidettiin Nordean myöntämällä 1.500.000 euron lainalla, jolle Keuruun kaupunki antoi takauksen.

Keulink Kiinteistöt Oy:n päättäjät katsoivat, että tässä tilanteessa voidaan ottaa myyntivoittoa yhtiölle, olivathan kaikki sen tilikaudet olleet tappiollisia. Kaupungin takaamaa rahaa oli sopivasti käytettävissä. Kiinteistö Oy Tiwinranta maksoi mainituista kohteista arviolta 300.000–400.000 euroa enemmän kuin emoyhtiö oli maksanut. Tämä arvio perustuu Keulink Kiinteistöt Oy:n tilinpäätökseen vuodelta 2009. Kuten edellä mainittiin, rakennusten ostohintaa ei ole annettu tiedoksi edes kaupunginvaltuuston jäsenille.

Keuruun kaupunki on ollut avokätinen myöntäessään yhtiöilleen takauksia. Niinpä kiinteistöyhtiön lainasta jäi kiinteistökorjauksiin 300.000 euron summa. Se oli mainittu myös takauspäätöksen ehtona.

Teollisuushalliin tuli vuokralaiseksi Tiwi Oy, jonka nimi muuttui myöhemmin Keuruun Puukomponentti Oy:ksi. Kiinteistö Oy Tiwinranta, jonka nimi muuttui myöhemmin Kiinteistö Oy Kolhontie 88:ksi, teki jo
ensimmäiseltä tilikaudeltaan 31.12.2010 tappiollisen tilinpäätöksen ja oma pääoma oli menetetty.

Keulink Kiinteistöt Oy myi maaliskuussa 2011 kiinteistöyhtiön Tiwi Oy:lle, jonka taloudellinen tilanne oli heikko, koska omat pääomat oli menetetty. Oma pääoma oli 160.000 euroa miinuksella. Kiinteistöyhtiön
mukana meni kaupungin takaamasta lainasta noin 300.000 euron pankkitalletus. Sitä ei kuitenkaan uuden omistajan toimesta käytetty kiinteistökorjauksiin vaan lainattiin Keuruun Puukomponentti Oy:lle. Tässä tapauksessa konkurssikypsä yritys lainasi toiselle varattomalle.

Tällainen toiminta ei ole laillista, mutta yhtiöiden hallitusten toimintaa ei kaupungin eikä Keulink Kiinteistöt Oy:n edustajat millään tavoin valvoneet. Valvonnan laiminlyönti on kaupungin virkamiesten osalta ilmeinen virkavirhe.

Vuoden 2012 keväällä Keuruun Puukomponentti Oy (ent. Tiwi Oy) ja Kiinteistö Oy Kolhontie 88 (ent. Kiinteistö Oy Tiwinranta) asetettiin konkurssiin. Molemmat konkurssipesät ovat miltei varattomia.
Kiinteistöyhtiön velkojain kokousta ei ole pidetty. Kaupungin palkkaama lakimies ei ole tiettävästi puuttunut konkurssiyhtiöiden hallitusten jäsenten toimintaan. Tämä kaikki liittyy salailuun tapausten ympärillä.

Keuruun kaupunki joutui maksamaan Kiinteistö Oy Kolhontie 88:n lainan korkoineen, yhteensä 1.527.057,47 euroa. Tällä summalla Keulink Kiinteistöt Oy sai omistukseensa alkuperäisen Kiinteistö Oy Tiwinrannan. Kauppakirjan mukaan Keulink Kiinteistöt Oy:n piti maksaa kauppahinta kaupungin tilille 26.6.2012, mutta näin ei ole tapahtunut. Tämän kiinteistöjalostuksen tappio on siis noin 600.000 euroa. Jos arvio on väärä, päättäjät voivat tiedon oikaista.

Edellä kuvattu tapahtumaketju on surullinen esimerkki siitä, miten kunnallisia osakeyhtiöitä hoidetaan. Kaupunki antaa aina rahaa ja takauksia, kun tarvitaan. Samat kunnallispoliitikot ja virkamiehet
antavat ja ottavat ja luulevat, ettei taloudellista vastuuta olekaan. Tiukan paikan tullen sekin tulee eteen, ja nyt taitaa olla se paikka. Osakeyhtiölaki on sellainen, ettei se tunne poliittista 0-vastuuta. Hyvällä syyllä voidaan kysyä, nauttiiko Keulink-yhtiöt omistajansa eli Keuruun kaupungin luottamusta. Keulink Kiinteistöt Oy rakentaa teollisuushalleja 100 prosentin lainarahoituksella, josta kaupunki on takauksien perusteella vastuussa. Yllä mainitussa rahoituskuviossa on menetelty huolimattomasti jopa vilpillisesti. Lainojen takauksia on noin 8.000.000 euroa. Onko näiden lainojen käyttö tarkastettu kunnolla?

Keulink Kiinteistöt Oy on hakemassa parhaillaan Keuruun kaupungilta 3,5 miljoonan euron lainalle kaupungin pankkitakausta. Massiivinen laina peittäisi alleen kaiken yllä kerrotun, virheet ja tahalliset laiminlyönnit.  Vanhoille kaupunginvaltuutetuille, tuskin kaupunginhallituksellekaan, ei ainakaan uusille valtuutetuille ole kerrottu kaikkea.  Miksi tietoja salataan, vaikka Keuruun kaupunki omistaa Keulink Kiinteistöt OY:n 100%:sti?

Kun Keuruun kaupungin ja kaupunkilaisten vastuut yllä olevassa prosessissa ovat miljoonaluokkaa, niin vähintä on, että ennen uuden kaupunginvaltuustolle esitetyn 3,5, milj. euron pankkitakauksen käsittelyä, koko vastuisiin liittyvä konkurssiprosessi avataan kaupunginvaltuutetuille, kertomalla mm. millä hinnalla Keulink Kiinteistöt Oy hankki itselleen Metsäliitolta alueella sijaitsevan teollisuushallin ja kaksi huvilaa, mitä tapahtui konkurssin vastuiden langettua Keuruun kaupungin niskaan? Tätä tietoa on varjeltu, eikä sitä ole annettu kymmenistä tiedusteluista huolimatta.

Kun kaikki kunnallinen julkinen toiminta olisi avointa ja läpinäkyvää, Kinnula-ilmiöstä ei tarvitsisi puhua ja uusi kaupunginvaltuusto voisi keskittyä oleelliseen Keuruun kaupungin kehittämiseen ja elinvoimaisuuden lisäämiseen.

Terveyskeskus: Älkää uskoko mielivaltaan!

Joulu meni ja uusi vuosi tuo monia muutoksia. Uudet kunnanluottamushenkilöt lähtevät toteuttamaan niitä lupauksia, mitä ovat antaneet viime syksyn aikana.  On tapana ollut sanoa, että älkää uskoko joulupukkia, ainakaan silloin, jos harmaaparta tuo ylisuuria lahjoja, lupailee maat ja mannut. On turha kuvitella, että olisi ilmaisia lounaita.

Tuttavani Haapamäellä joutui miettimään, toiko posti hänelle kirjekuoressa koko Keuruuta koskevan joulupukin uudenvuoden lupauksen, kun hänet määrättiin saamassaan labralähetteessä Jyväskylään ja vielä kolmena päivänä peräkkäin. Tuttavani on aina hillityn korrekti, mutta kun hän näytti lähetettä puolisolleen, niin varsin lievästi sanottuna mieheltä paloi hihat. Mies soitti Keuruun terveysasemalle ja siellä sairaanhoitaja rauhoitteli kysyen miksi ne sinne Jyväskylään sen lähetteen ovat kirjoittaneen? ”Älkää kuvitelko, että vaimoni kolmena aamuna peräkkäin köröttelee Jyväskylään. Tiedättekö, paljonko Haapamäeltä on matkaa Jyväskylään ja paljonko kolme reissua tekee yhteensä`? Paljonhan se, sairaanhoitaja koetti rauhoitella. ”Kyllä se tekee lähes 500 km yhteensä!”

Ei tässä ole järkeä. Sairaanhoitaja oli samaa mieltä ja muutti lähetteen Keuruun terveyskeskuksen labraan.   Eli lopussa kaikki hyvin. Esimerkki kertoo paljon enemmän ja synnyttää kysymyksen, miksi näin tapahtuu. Tämä tuttavani esimerkki ei ole ainoa. Itselläni on onneksi suht’koht hyvät hampaat. Kerran jouduin kuitenkin varaamaan aikaa hammaslääkäriin. Sainkin ajan helposti. Pääsin kysymään, mihinkäs minun on tultava. Ystävällisesti nainen kertoi, että aika on Tellervonkadulla. Tellervonkadulla? Missä se Tellervonkatu on, missä päin Keuruuta?  Se on Taulumäelle päin mennessä. Taulumäelle? Onko Keuruullakin Taulumäki, miten ihmeessä Keuruulla voi olla Tellervonkatu ja Taulumäkin, kun nämä paikat löytyvät Jyväskylästäkin. Kyllä, tämä hammaslääkäriaika on Jyväskylään.

Tuttavani oli hillitty, mutta minä en. ”Totta vie tiedän, missä Tellervonkatu on, kun olen asunut viereisellä Puutarhakadulla”, melkein huusin puhelimeen. ”Tiedättekö paljonko Pihlajavedeltä tulee matkaa Tellervonkadulle?” En voi mitään, olen saanut tällaiset ohjeet. ”Sinne tulee tarkalleen 106 km ja sama vielä takaisin.” En jaksanut kinastella naisen kanssa ja ajoin sinne Tellervonkadulle,

Sujuihan se homma, operaatioon meni vain 16 minuuttia ja sitten takaisin. Eli 3,5 tuntia ja 220 km meni siihen 16 minuutin toimenpiteeseen. ”Nyt teidän ei ole hyvä syödä kahteen tuntiin,” sain ohjeen. Sitä noudatin ja ajan kuluttua söin karjalanpiirakkaa teen kanssa kotona. ”Paikka irtosi,” huusin vaimolleni.  Ei siinä auttanut muuta kuin soittaa taas ajanvaraukseen. Siellä kovin ystävällinen naishenkilö ymmärsi tuskan ja kertoi, että kyllä teidän on mentävä uudelleen hammaslääkäriin. Ai sinne Tellervonkadulleko? Niin sinne kyllä!

En uskonut enää naista, enkä suostunut toistuvaan simputukseen. Eli keuruulaiset, älkää uskoko byrokratian mielivaltaan, vaan tehkää niin kuin tuttavani mies Haapamäeltä. Vaatikaa järjen käyttöä. Yleensä se voittaa.

SUOMI JÄLLEEN NARUSSA – Ei kahta ilman kolmatta

Haluamme kaiken valmiina, jotta meillä olisi aikaa. Kiirehdimme ja juoksemme, jotta meillä olisi mahdollisimman paljon aikaa arki-iltoina. Olemme tehokkaita, jotta meille jäisi itsellemme viikonlopuksi vapaa-aikaa. Arjesta selvittyämme voidaksemme kokea onnistuneemme meidän on pidettävä kiirettä viikonlopussa. Kun olemme viikonloppuna ahertaneet läpi mitä monipuolisimman ohjelman, niin jaksamme aloittaa arjen. Näinhän se menee. Jos ei muuten, niin markkinamies kyllä huomauttaa, ettet ole ihminen etkä mikään, olet laiska, jos et harrasta. Ja jos et jaksa, niin onhan niitä monenmoisia piristäjiä, ilopillereitäkin.

Kehitämme koko ajan uutta tekniikkaa, toimintakulttuuria, yhä vain tehokkaampia menetelmiä.

Puhelimen käyttö on jo pitkään ollut yhteiskunnan peruspalvelu. Vain puhelinkoneena se ei myy, eikä näin ole markkinamiehelle mikään rahasampo. Jotta puhelimesta saatiin jonkinmoinen status-symboli, on tehty mittavasti työtä ja tässä innovaatiossa näkyy selkeästi suomalainen kädenjälki. Nokia synnytti Suomen, loi maailmalle uuden ajattelun, teki maastamme Nokia-riippuvaisen ja mitä jäi käteen? Ikävä kyllä, paljon sellaista, mikä on 95 –vuotiaalle Suomelle vierasta. Suomi oli pitkään riippuvainen Ruotsista, sitten Venäjästä ja lopulta Nokiasta. Ja kaikissa lopputuloksena oli syvä trauma. Nokialla oli avaimet uuden inhimillisen suomalaisen elämän voittamiseen, mutta amerikkalainen maailmankatsomus vei voiton ja taas olemme narussa.

Suomalaisen lukutaito on maailmanluokkaa. Kirjoittamisessakin pärjäämme kansainvälisissä vertailuissa. Ennen kirjoitimme kynällä, sitten kirjoituskoneella, nyt tietokoneella. Kirjoittamisen suhteen on nähtävissä myös Nokia-ilmiö. Kirjoittajan työkaluna oli 1980-1990- luvuilla Word Perfect –tekstinkäsittelyohjelma, joka oli silloin tekstinkäsittelyn de facto –standardi. Kun tämä WP myytiin ensin Novellille v. 1994 ja myöhemmin v. 1996 Corelille, niin tuhottiin kirjoittamisen ilo ja vapaus. Nyt 2010-luvulla kirjoittaakseen on käytettävä monitoimiohjelmaa, sellaista, millä on tehtävissä satoja eri toimintoja. Kun ohjelmaan työnnetään yllin kyllin tavaraa, niin ylpeänä voidaan julistaa, mitä kaikkea kirjoittaja voi tehdä. Eli kun hankit uuden vaikkapa Microsoftin Office-paketin, niin kirjoituksesi on valmis ennen kuin ehdit aloittaakaan. Olet kirjoittaja, kun koneessasi pyörii riittävän tehokas ja monipuolinen ohjelma.

Elämästämme on tehty helppoa. Meidän ei tarvitse kuin painaa nappia, niin voimme puhua puhelimella, joka samalla on mukanamme kulkeva toimisto. Meidän on enää vaikea löytää ihan tavallista esim. puhelinta, jolla vain soittaisi. Nyt meidän on hankittava puhuaksemme hipaisulaite, jonka käyttö puhumiseen käytettävänä vempeleenä on jäänyt puhelimeen työnnettävien mitä moninaisimpien ominaisuuksien jalkoihin. Kun kirjoitamme, niin emme voi sitä enää tehdä kirjoitusohjelmalla, vaan joudumme käyttämään monitoimiohjelmaa, minkä käytössä kirjoittaminen on sivuseikka. Kun tallennamme näkemäämme, niin meille tarjotaan satojen ominaisuuksien ”tietokonekameroita”, joiden myyjä huijaa ostajaa, kun samaan lopputulokseen pääsisi, parempaankin ihan tavallisella kameralla, missä ei ole niitä ylivertaisia ominaisuuksia, ainoastaan hyvä objektiivi.

Tämä on markkinataloutta. Tämä myymisen ja ostamisen vimma synnyttää työpaikkoja, tekee meille tuotteita, joita emme tarvitse, mutta joita ilman emme voi elää. Vauhti vain kiihtyy, olemme syvällä oravanpyörässä, mistä ei ole ulospääsyä. Ei ole, jos jatkamme niin kuin muutkin tekevät, mutta vaihtoehtoja löytyy, uskot tai et.

Kunnat: Kummanko asia, vanhan vai uuden kaupunginvaltuuston?

Tämän kysymyksen kohtaa jok’ikinen Suomen kunnanvaltuusto. Tämä kysymys ei ole vieras Keuruullakaan. Kuntahan on sama kuin kuntalaiset. Millainen kunta on, tarkistetaan aina neljän vuoden välein. Nyt kansa on puhunut, on ollut tapana sanoa, kun runsas viikko siten kunnanvaltuustot saivat uudet valtuutettunsa.

Tällä hetkellä on siis kunnanvaltuusto, joka väistyy ja on kunnanvaltuusto, joka valmistautuu ottamaan vallan. Silloin kun demokratian asema kunnassa on heiveröinen, niin lähes aina ”syrjäytetty” valtuusto tai sen takana hääräämä johtava virkamiehistö, pyrkii tekemään viime metreillä ”säilyttämistemppuja” ja näin kaventamaan uuden juuri kansan valitseman valtuuston valtaa ja itsemääräämisoikeutta.

Tällainen episodi nähtiin selkeästi Jyväskylässä. Loppukesästä, siis useampi kuukausi ennen vaaleja, uutisoitiin rehellisesti Jyväskylän vaikeasta taloudellisesta tilanteesta ja vedottiin kaupunginvaltuutettuihin valtuustosopimuksen synnyttämiseksi ennen vaaleja. Kerrottu ajatus oli jalo, mutta sen alta paljastui selkeä valtapolitiikka. Vanha valta halusi sitoa kansan valitseman uuden vallan kädet etukäteen. Tämä ei onnistunut. Mitä tapahtuikaan? Jyrkimmän ennen vaaleja masinoitua valtuustosopimusta vastaan hyökkäsi perusturvalautakunnan puheenjohtaja Riitta Mäkinen (SDP). Kansa vastasi Mäkisen kaatamaan valtuustosopimukseen vaaliuurnilla nostamalla Riitta Mäkisen ylivoimaiseksi äänikuningattareksi ohi Pekkarisen, Virkkusen,  Wallinheimon ja Paloniemen.  Valtuustosopimuksen näkyvin ja äänekkäin jyrääjä pitkäaikainen kaupunginhallituksen puheenjohtaja Veijo Koskinen sen sijaan putosi kokonaan valtuustosta.

Tämä Jyväskylän vallan säilyttämisyritys ei ole ainutlaatuinen. Esimerkkejä löytyy paljon lähempää, kotoiselta Keuruultammekin. Miksikäs muuksi voi lukea kesäkuista väkipakolla hyväksytettyä Keuruun kunta- ja palvelustrategia 2017 –asiakirjaa. ”Kuntastrategiassa määritellään Keuruun asema Suomen kuntien joukossa. Palvelustrategiassa määritellään pääperiaatteet palvelujen järjestämiselle ja tuottamiselle. Keuruu 2017 -kunta- ja palvelustrategiaa on valmisteltu vuodesta 2010 lähtien. Aiheesta on pidetty eri teemoilla useita valtuustoseminaareja. Strategiassa kuvataan Keuruun kehittämistyön painopisteet vuoteen 2017 saakka.”

Tuota kaupunginjohtajan työstämää  uuden valtuustokauden (2013-2017) asiakirjaa on kuulemma jatkossa pidettävä toimintojen ohjenuorana. Tämä Jyväskylän temppu ei onnistunut Jyväskylässä, mutta Keuruulla kyllä. Nyt Keuruu on saanut uuden itsenäisen kaupunginvaltuuston, joka laajan vuoropuhelun ja yhteistyön kautta synnyttää uuden toimintakulttuurin ja näin joutuu katsomaan ”vanhan vallan säilyttämisyrityksiä” lähinnä huvittuneena uskoen omaan kykyynsä viedä Keuruuta eteenpäin keuruulaisten toivomalla tavalla saamansa valtakirjan turvin ja myös velvoittamana.

Keuruu: Hassua, virkamies kuin maansa myynyt

Moni eilisillan hymy kertoi, että nyt on muutoksen aika. Mielialoista päätellen kyseessä olivatkin olleet säilytysvaalit, eikä niinkään kehittämistä ja uuden toimintakulttuurin luontia korostava kansantapahtuma.  Tuntuu kovin nurinkuriselta, että läpi maan kuntien virkamiesjohto ei niinkään ole ollut huolestunut kunnan ja kuntalaisten tulevaisuudesta, vaan omasta henkilökohtaisen aseman säilymisestä.  Tämän karun totuuden kiteyttää suurimman voittajan Persujen työmies Matti Putkonen, joka  ei säästellyt vaali-iltana sanojaan, kun kertoi, että tänä yönä virkamies ei nuku. Huomenna, siis tässä ma-aamussa, mikään ei enää ole niin kuin ennen. Tottahan Persujen ideologi puhuu. Persut saivat nyt numeerista valtaa. Hyvä kysymys onkin, tarkoittavatko valtuustosalin lisäpenkit muutosta, pelkääkö virkamies todella uusia valtuutettuja vai onko sittenkin vain kyseessä kosmeettinen harha?

Keuruulla Persut saivat kolme uutta edustajaa nousten viiteen valtuustopaikkaan. Vaalin ääniharava oli nyt, niin kuin aikaisemminkin Lauri Oinonen. Keskusta sai valtuustoon 11 edustajaa, siis aivan niin kuin tälläkin hetkellä. Demarit menettivät (10->9)ja Kokoomus sai yhden paikan (6->7). Kun Onni Haapala palasi Keuruulle, niin Keuruun valtuusto sai paluumuuttajasta sellaista kokemusta ja voimaa, että Kyösti Rahkonen meni läpi KD:n toisena edustajana ja Vihreiden Jouko Pihlainen jatkaa, niin siinähän se sitten on. Kaikki muut paitsi Persut hävisivät ääniosuuksissa, joten muutoksentekijän rooli Matti Putkosen tarkoittamalla tavalla lankeaa Keuruullakin Persuille.

Persujen ideologian viitoittamana virkamies ei ole nukkunut mennyttä yötään. Tämä tarkoittaa sitä, että kaupunginjohtaja Timo Lounan kabinetin tulee nyt pelätä ja astella parin tunnin kuluttua kaupungintalolle nöyrästi lakki kädessään. Persujen Harri Oksanen sai kaksi ja puolisataa ääntä ja hänen johdollaan Persut muuttavat Keuruun demokratiaksi, missä virkamies tekee sen, mitä kaupunginvaltuusto päättää, eikä päinvastoin. Jatkossa Persut takaavat, että kaupungin virkamiesjohdon ylisuureksi noussut valta palaa nöyrästi luottamiesmiesten viitoittaman linjan toteuttajaksi.

Näinhän se Persujen sanoma vierii läpi Suomen. Onko murinalla katetta, nouseeko Keuruulla Harri Oksanen muutoksentekijäksi, kokeeko keuruulaisen yksin vallan ilmentäjä kaupunginjohtaja Timo Louna Persut uhkaksi nykymenolle vai onko sittenkin kyseessä sellainen kupla, missä Persut tulevatkin olemaan nykyvallan sinetti, kaupunginjohtaja Timo Lounan toimintakulttuurin vankka tukija ja valtakunnallisen Persujen Putkos-ideologian takinkääntäjä, nähdään jo hyvinkin pian.

Uutisvuoto: Miksi me enää maksamme Jari Tervon ja Baba Lybeckin, rahastamisesta, huoraamisesta

Silmiin iskeytyy ma-aamupäivällä la-illan Uutisvuodon päätössketsissä vanhuuden osa, Paavo Lipposen laahustaessa vuotavissa vaipoissaan. Kuin vahingossa molempien iltapäivälehtien samalle nettiaukeamalle työntyy myös Uutisvuodon juontajan tanssahtelut Tanssii tähtien kanssa -kisassa. Paradoksi on vailla vertaa. Siinä tuulihattu irvailee vanhuudella tanssien itse tähdissä.  Ei mene aikaakaan, kun vapautta ylistävien Iltalehden ja Ilta-Sanomien päätoimittajat säikähtävät ja ajavat alas kankkua vilauttelevan Baba Lybeckin tanssahtelut.

Mutta YLE:n Uutisvuoto-ohjelman tuottajan Jussi Jokelaisen pää pysyy kylmänä hänen vakuuttaessaan, että ”Vaikeillekin asioille voi nauraa!” Helsingin median pää pyörii sinne sun tänne, eikä oikein tiedä, mitä tuli tehtyä tai mitä pitäisi tehdä.  Pian YLE poistaa ko. Uutisvuodon pätkän YLE-Areenan sivuilta.

Tätäkö tämän elämän tulee olla, näinkö kansan rahoittaman YLE:n tulee varojaan käyttää? Onko Suomesta loppunut huumori, eikö kotimainen hauskuus voi enää olla muuta kuin ivaa, toisen loukkaamista. Se joka pistää paremmaksi on suuri tekijä, paineiden poistaja, pallon puhkaisija. Tämä la-illan Uutisvuotojakso ei ollut mikään poikkeus. Tätä rataahan ohjelma jatkaa, kun ideat alkavat loppua, ja kun jostain syystä Uutisvuodosta on tullut suomalaisille la-iltojen saippuaooppera, mistä ei haluta luopua.

On totuttu ajattelemaan, ettei la-ilta ole mitään ilman Uutisvuotoa. Siinä kirjailija Jari Tervo irvailee milloin raamattua heitellen, milloin Islamia ylistäen, myy itseään viikosta toiseen, eikä huomaakaan, että huoraamistahan se on. Stan Saanila sen sijaan on kai sitä, mitä on, eikä muuksi voi muuttuakaan. Pöllöstä ei sitten kirveelläkään saa joutsenta, vaikka voissa paistaisi.

YLE:n tulee tarkistaa ohjelmapolitiikkaansa ja valtion tulee entistä konkreettisemmin valvoa sitä, mitä kansan rahalla tuotetaan. Samaiset iltapäivälehdet myivät itseään Matti Nykäsellä lähes 20 vuotta ja nyt kun Matti alkaa olla niin tavallinen, niin yhtälö ei enää toimi. Eikö muuta tapaa ole kansaa viihdyttää kuin tuottaa samaa ikävää loskaa viikosta toiseen. Jos tämän ymmärtää Matti Nykäsen kohdalla kaupallisten medioiden elinehdoksi, niin miten se sitten istuu YLE:n rooliin?

Valta: Ei niille kuitenkaan mitään voi!

Tuo sanonta pyörii ihmisten mielessä ja on saanut lähes totuuden aseman. Tuota toistoa kuunnellessa herää kysymys, keitä ne oikein ovat. Keille ei mitään voi, miten ihmeessä tilanne voi olla niin? Paljasjalkainen keuruulainen nainen vastaa, että kaikkihan sen tietävät. No, kerro hyvä ihminen? Kaupungintalon nurkkahuoneiden virkamiehet ja etenkin takimmaisen nurkan päällikkö! Kun totean, etten tuohon usko, niin asia korjataan, että kolme nurkkaa tekee vain sen, mitä neljäs sallii!

Näinhän se on, mutta että kaikki tämän tietävät, tuntuu ihmeelliseltä. Tätä on hyvä miettiä syvemmin ja siihen pohdintaan su-iltana pidetty ns. suuri vaalipaneeli antoi selkeän vastauksen. Tilaisuus oli erinomainen. Ne jotka järjestelyistä vastasivat, ansaitsevat täydet pisteet. Myös Suur-Keuruun puheenjohtajuutta hoitanut vihreä päätoimittaja Eija Ruoho piti homman hanskassa, aikataulussa ja vielä niin, että jokainen paikalle saapunut valtuustoehdokas sai puheenvuoron silloin, kun sitä pyysi. Erinomaista kokoustekniikkaa! Tähän kiitokseen yhtynee koko ehdokkaiden joukko.

Mutta tuo ”ei niille mitään kuitenkaan voi” kaikui korvissa tilaisuuden jälkeen automatkalla kotiin Pihlajavedelle. Miksi ihmeessä suurta vaalipaneelia oli seuraamassa huomattavasti vähemmän kaupunkilaisia kuin oli meitä ehdokkaita areenalla? Vastaus löytyi. Mitä virkaa koko kaupunginvaltuustolla oikein on, lienee jatkokysymys kaupunkilaisen hokemaan? Tähän kaupunkilainen vastaa jämäkästi, ettei sitten yhtikäs mitään. Tämä on suurin syy siihen, ettei suuri vaalipaneeli kiinnostanut ja miksei yhteisiä keuruulaisia asioita koeta yhteisinä, sellaisina, mihin voidaan vaikuttaa. Kun niille ei kuitenkaan mitään voi!

Ihmiset on karkotettu yhteisten asioiden hoidosta, kun koetaan, ettei niihin voida mitenkään vaikuttaa. Voimme jatkaa kysymyksiä, mikseivät nuoret sitten pätkääkään piittaa siitä, mitä kaupungissa tapahtuu, miten kaupunkia hoidetaan, mitä  päätetään. Taas saadaan vastauksena tuo jo klassikoksi muodostunut Ei niille mitään kuitenkaan voi!

Haluan sanoa, etten sitten mitenkään voi hyväksyä musta tuntuu -teoriaa. Kaivan ja kaivan ja lopulta hyvä ystäväni vähän auttaa. Hän sanoo, että olethan katsonut kaupunginvaltuuston esityslistoja ja pöytäkirjoja netistä Keuruun kaupungin sivulta. Pääsen vastaamaan, että totta vie, lähes joka päivä katson luottamuselimien julkiset kokoukset. Hyvät keuruulaiset, olette oikeassa, Keuruulla kaupunginvaltuusto ei päätä yhtikäs mistään!

Katsokaa nyt. Viimeinen kaupunginvaltuuston kokous oli 25.6. ja valtuuston kokouksia on koko tänä vuonna ollut kokonaista kolme. Katson netistä muiden kuntien valtuustojen kokousten määrää. Tällaista Keuruun tapaa toimia en löydä yhdestäkään Suomen kunnasta. Tässä Keuruu on  selkeästi koko Suomen ykkönen, todella pahnanpohjimmainen.

Kun neljässä kuukaudessa seuraavalle 29.10. istuvalle kaupunginvaltuustolle on löytynyt vain kaksi asiaa: Valtuuston päätöksen 2.4.2012 (Laajakaista kaikille –hanke) täytäntöönpano ja talousarvion 2012 muutos, niin miksi me järjestämme Keuruulla kuntavaaleja, siksikö, että valitsemme kaupunginvaltuuston, jotta se voi ylpeästi istua ilman kokouksia!!!

Kaupunkilaiset ovat oikeassa, valta on luisunut kaupungintalon nurkkahuoneisiin sillä vauhdilla, mikä on koko suomalaisen demokratian irvikuva. Tämän vuoksi suuri vaalipaneeli ei sitten olisi vähempää voinut kiinnostaa kaupunkilaisia.

Tämä ei ole lupaus, vaan tämä toteutuu. Näin ei voi jatkua. Kaupunginvaltuustoon on tulossa uusia kasvoja, jotka pitävät kaupunkilaisten yhteisiä etuja tärkeämpänä kuin pienen piirin ompeluseuroja. Valtaa siirretään kaupunginvaltuustoon, niin kuin edustuksellinen demokratia edellyttääkin.

Syyttelemällä emme löydä Keuruun mahdollisuuksia

Hyökkäys on paras puolustus –on ollut tapana sanoa. Ihan samoin tiedämme, miten oma elimistömme toimii, kun vieras pääsee soluttautumaan sisimpäämme. Punasolut alkavat hääriä sellaisella vauhdilla, että tulija eliminoidaan pikimmiten. Jos tämä ei onnistu, niin tällöin otetaan avuksi kovemmat lääkkeet. Säröäänestä on päästävä eroon keinolla millä hyvänsä.

Uhka koetetaan saartaa, tehdään mitä ihmeellisimmät temput, jotta vaara saadaan toimintakyvyttömäksi. Tuntuuko tutulta? Jos tämä ei onnistu, niin tällöin otetaan käyttöön viimeinen oljenkorsi. Tämä on se nopein ja paras tiedonväline. On hyökättävä vierasta vastaan sellaisella arsenaalilla, mikä uppoaa. Pian kukaan ei tiedä, onko asia näin, onko tieto totta vai uutisankka. Sillä ei enää ole väliä. Jos tätä ”todellista” tietoa koettaa oikoa, niin eipä ole puskaradion voittajaa, ei sellaista voimaa, mikä pystyy kaatamaan levitykseen työnnetyn tiedon.

Kun miettii sitä, miksi ihmeessä on nähtävä niin paljon vaivaa, jotta uhaksi koettava erilainen ajatus on kaadettava, niin mitä tämä kertoo toimintakulttuurista? Onko se osoitus vapaasta ja avoimesta yhteisen hyvän tavoittelusta, ilmentääkö se toiminnan korkeaa tasoa, erilaisuuden kokemista voimavarana vai kertooko se oman itsenäisen valta-aseman suojelusta, pelosta menettää sellaista, mikä on ylimääräistä, on kaukana kuntademokratian sallimista rajoista?

Jos ”likainen osasto” lasketaan liikkeelle, niin tällöin on hätä. On ollut tapana sanoa, että jos suksi ei luista, niin koko joukkuetta ei voi erottaa. Kyllähän se on niin, että, jos kukaan, niin Harry Harkimo on tämän joutunut korkojen kanssa kokemaan. Jokereiden valmentaja on jouduttu vaihtamaan viimeisten vuosien varrella useasti kesken kauden.

Harry Harkimo tietää, että hän on palkannut valmentajan, jotta homma hoituu, maksaa siitä hyvän hinnan. Jos valmentaja ei saa porukkaansa toimimaan, ei pysty luomaan sellaista meininkiä, että pelaajilla on hyvä henki, on hyvä olla, tuloksia ei synny, niin Harkimo ei alennu syyttelemään pelaajia, ei haukkumaan vastustajia. Kyllä se on niin, että valmentaja lähtee.

Kun kunnassa valmentajalla pallo ei ole hallussa, niin valitettavasti tällöin, ikävä kyllä, ei nähdä omia virheitä, vaan tämä johtaa henkilökunnan tehovalvontaan, kohtuuttoman suureen hiostamiseen, mikään ei tunnu olevan hyvin. Tätä perustellaan sillä, että ulkoinen vaara uhkaa. Tällä tavalla voidaan masinoida massiivinen hyökkäys oman pesän suojelemiseksi edellä kuvatusti kaikkea ulkoista uhkaa vastaan, mikä koettaa herätellä, palauttaa toiminnan sellaiseksi, jotta kaikkien olisi hyvä tehdä työtä. Tällöin ollaan siinä tilanteessa, missä Harry Harkimo usein.

On inhimillistä ajatella, että tarvitsemme syyn, jotta voimme itse kestää epäonnistumisemme. Kun kaupungin terveyskeskuksessa, kaupungintalolla ja esim. päiväkodissa moni oirehtii, ei vain autoritaarisesta johtamiskulttuurista ja sitä seuranneesta pahasta olosta, vaan konkreetisti sellaisesta ilman laadusta, mikä sairastuttaa, niin tällöin ainoa oikea tapa on avoimuus. Työpaikan uhkasta on avoimesti tiedotettava ja ihmisten sairastuminen on kaikin keinoin estettävä. Salailu ja ongelman siirtäminen ulkoisten uhkien syyttelyyn on huolestuttava merkki toiminnan tasosta.

Uuden kaupunginvaltuuston on ensi töikseen puututtava henkilöstön pahoinvointiin, otettava se tosissaan ja pystyttävä pikaisesti mahdollistamaan työntekijöiden mielekäs ja turvallinen toimintaympäristö, jos ei muuten, niin Harry Harkimon keinoin.

 

Uutisvuoto: Lopettakaa jo!

Suomalainen luovuus on ”huipussaan”, kun avaa TV:n ja katsoo sieltä jotakuta useista tarjolla olevista ulkomaisen formaatin kopioiduista kotimaisista viihdeohjelmista. Viime lauantai ei tehnyt poikkeusta.

Joskus kauan sitten Uutisvuoto tuntui raikkaalta. Peter Nyman juontajana oli mies paikallaan. Vaikka kisailuajatus oli suomalaisen Broadcasters –tuotantoyhtiön brittiläisen ohjelmaformaatin  ”Have I got News  for You” :n kopio, niin ohjelman kilpailijat, kirjailijapari Tommy Taberman ja Jari Tervo piti tuotosta pytyssä yksinkertaisesta perusideasta huolimatta. Kun Taberman monen pettymykseksi ”myi itsensä”, lähti kansanedustajaehdokkaaksi ja joutui jättämään TV:n, niin Uutisvuoto menetti punaisen lankansa. Peter Nyman koki Uutisvuodon kiertävän kehää, eikä hänellä ollut enää uutta annettavaa. Viimeistään tällöin Peter Nymanin lähtiessä ohjelma oli pitänyt lopettaa

Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Uutisvuotoa on esitetty vuodesta 1998 lähtien. Viime vuonna  kapellimestariksi hankittiin tuttu TV-kasvo Baba Lybeck  Yhä edelleen Uutisvuoto tulee ulos jok’ikisenä lauantai-iltana ja vielä parhaaseen katseluaikaan. Uusi juontaja hymyilee koko ajan. Studioyleisökin koettaa vakuuttaa aktiivisuudellaan ja tekee kaikkensa, että kansankin on naurettava, vähintään hymyiltävä, Jari Tervon ja Stan Saanilan kömpelöille itseään toistaville ”pikku kalle” –vitseille.

Kaikella on aikansa, niin myös Uutisvuodolla. Nyt ohjelmaa koetetaan jatkaa väkinäisesti, keinotekoisesti hapettaen. Vaikken tunnustaudukaan Taberman –faniksi, niin on kyllä helppo todeta Uutisvuodon menettäneen voimansa miehen lähdettyä.

Jos ohjelman todellinen kysymys kuuluu, kuka pystyy sylkemään suustaan pahiten loukkaavan kaksimielisen väännön, niin Uutisvuotoa jatkamalla YLE haaskaa kansalaisten varoja räikeällä tavalla. Tietysti voi ihmetellä, miten sananiekka Jari Tervo pystyy perustelemaan esiintymisensä ohjelmassa itselleen ja miten tämä jokaviikkoinen TV-esiintyminen sopii kirjailijan korkeaan egoon. No, vastaus lienee helppo. Mitäpä ei tekisi rahasta, mutta huoraamistahan tämä on!

Taas Keuruu on valtakunnan uutisten keskipisteessä

Tämähän alkaa muistuttaa jo Jyväskylän meininkiä. Kun Jyväskylä tekee tahallaan vääriä päätöksiä, niin nyt tiimalasista on hiekka loppumassa. Aluehallintovirastolta satelee langettavia päätöksiä,
milloin uhkasakkoja ja Jyväskylän maine Suomen Ateenana on mennyttä.

Tämän viikon maanantaina AVI teki hallintokantelupäätöksen ns. Keuruun koulujen tapauksesta, missä vanhemmat olivat pakotettuja ottamaan pienokaisensa pois koulusta kotiopetukseen, kun pienen oppilaan turvallista koulupäivää ei pystytty takaamaan.

AVI nuhtelee Keuruun kaupunkia sekä sen sivistyslautakuntaa, kun nämä eivät ole pystyneet ratkaisemaan pieneen koululaiseen liittyvää ongelmaa. SK:n sivulla 8/2012 totesin: ”Silloin kun puhutaan lapsista, pienen tuskasta, niin yhteiskunnan tehtävä ei vain ole tehdä parhaansa, vaan asia on hoidettava, kipu on pysäytettävä. Tällöin aikuisten ristiriidat, eikä varsinkaan ylpeys saa olla esteenä asian ratkaisemiselle, päättämiselle.
Asia on nyt noussut puheenaiheeksi koko maassa. Kiista on menossa Aluehallintovirastoon ja myös käräjille. Tässä ei ole järkeä. Suurin häviäjä on joka tapauksessa pieni oppilas, kävi kiistassa sitten miten tahansa. Keuruukin on jo kärsinyt koulukaupunkina melkoisen imagotappion.”  Ja nyt tuli AVI:n päätös hallintokanteluun ja lunta sataa tupaan, vaikka olemme vasta lokakuun alussa.

Eikö Keuruu jo ymmärrä, etteivät kuntalaiset ole pelinappuloita, joita pyöritellään ja heitellään, koetetaan polttaa silläkin uhalla, että pallo menee laittomaksi. Kiusaaminen, oli se koulussa, työssä tai missä tahansa yhteisössä tapahtuvaa, niin on kitkettävä välittömästi. Tämä on kaiken toiminnan lähtökohta ja onnistumisen edellytys. Koulun kiusaamistapauksen langettava tuomio ei Keuruulla ole mikään poikkeus. Eipä ole aikaakaan, kun K-S ELY-keskus antoi päätöksensä niin ikään hallintokanteluun todeten mm.   Keuruun kaupungin rakennuslautakunnan päätös 13.4.2011 § 25 on lainvastainen.  Edelleen ELY nuhtelee kaupunkia todeten johtavan virkamiehen loma-asunnon
rakennuslupapäätöksen olevan puutteellinen. Eikä tässä vielä kaikki. Kun Keuruun kaupungin rakennuslautakunta on ylittänyt toimivaltansa ratkaistessaan luottamushenkilön talousrakennuksen
rakennuslupahakemuksen, niin eikö jo hälytyskellojen pitäisi soida.. Samaisen luottamushenkilön rakentamisessa naapurien kuulemista loma-asunnon ja talousrakennuksen rakennuslupahakemusten johdosta ei voida katsoa suorituksi poikkeamishakemuksesta kuulemisen yhteydessä.
ELY nuhtelee rakennuslautakuntaa, kun luottamushenkilön lomarakennuksen sijaintia on muutettu kauemmaksi rannasta ja lähemmäksi tietä, ilman mitään lupaa.

Kun otetaan vielä huomioon Hämeenlinnan hallinto-oikeuden päätökset rakennuslautakunnan kokoonpanon laittomuudesta ja päättämisen epäämisestä kunnes asia on korjattu, niin mitä muuta tämä on kuin Jyväskylän toimintatapojen toistoa. Tästä on päästävä eroon ja uskottava toimintakulttuuri on pikaisesti palauttava heti uuden valtuustokauden alkajaisiksi.

Uuden toiminnallisen kulttuurin luonti onnistuu yhteistyön kautta, vanhat Hyvä Veli-verkostot nujertamalla ja ohjaamalla toiminta koko Keuruuta palvelemaan.

Nuoret: Syrjäytymistä epäloogisen maan tavan kautta

Pohjoismaissa puhumme nuorison päihteiden huolestuttavan suuresta käytöstä. Ylistämme mm. Suomessa vapautta. Kun me itse vanhemmat käytämme, niin emme sitä voi tai halua kieltää nuoriltammekaan. Korostamme, että on nuoren hyvä itsenäistyä mahdollisimman varhain. Jopa houkuttelemme nuoret omasta pesästään ja mahdollistamme nuorelle itsenäistyäkseen mitä hulppeimmat mahdollisuudet, taloudellisen tuen, tähän oman elämän itsenäiseen aloittamiseen.

Eihän itsenäistymisessä mitään pahaa ole, mutta mitä useimmin nuori ”työnnetään” omille teilleen juuri kasvatuksellisia näkökohtia perustellen. Käytännössä me vanhemmat haluamme itsekin elää eli kun nuoret ovat lentäneet pesästä, niin voimme itse olla vapaita, juuri sellaisia, mitä tarjoamme nuorillemme. Eihän siinäkään mitään pahaa ole, että löydämme vapautemme pitkällä keski-iässä, voimme elää lapsiemme estämän nuoren aikuisuuden uudelleen. Kaikki tämä mahdollistuu, kun nuoremme ovat lähteneet pesästä ja siirtyneet yhteiskunnan harteille, etupäässä Kelan ja kunnan sosiaaliviranomaisen vastuulle.

Voimme perustella toimintakulttuuria sillä, että tämä on tasa-arvoista. Tällä tavalla voi toimia niin rikas kuin köyhäkin. Suurin näkyvä merkitys tässä lähes maan tavan saaneessa käytännössä on vastuun siirtämisessä jo hyvin varhaisella iällä kodista yhteiskunnan harteille.

Tämä käytäntö on varsin epälooginen. Me vanhemmat pesemme kätemme kotoa muuton jälkeen syntyvistä nuoren ongelmista. Vaadimme yhteiskuntaa panostamaan nuoriin. Eli siirrämme vastuun täysin yhteiskunnan harteille. Nuori ei vain menetä kodin turvaa, vaan jo lukiot ovat ns. luokattomia ja kun jo peruskoulun yläasteellakaan nuorella ei enää ole sitä omaa luokkaa, mikä aiemmin oli nuoren olkapää ja tukija silloin, kun koti ei siihen pystynyt, niin nuoren ongelmat hyppäävät silmille sellaisella vauhdilla, mikä heilauttaa koko yhteiskuntaa.  Syrjäytymisestä on tullut varsinkin 2000-luvulla kärjistynyt ongelma. Lasketaan, että yhden nuoren jääminen opiskelun ja tämän kautta työelämän ulkopuolelle tulee maksamaan nuoren elämänkaaren aikana jo hiukan yli miljoona euroa. Kun näitä syrjäytyneitä on joka kunnassa kymmeniä, kaupungeissa satoja, niin tämä on varmasti suomalaisen yhteiskunnan tämän päivän tikittävä aikapommi.

On synnytetty vuoden 2013 alusta käynnistyvä ns. nuoren yhteiskuntatakuu. Tämä on erinomainen asia. Valtion merkittävän nuoriin satsauksen rinnalla on äärimmäisen tärkeää poistaa niitä tämän päivän suomalaisen yhteiskunnan loukkuja, mitkä tukevat tätä ikävää syrjäytymiskehitystä. Ministeri Paavo Arhinmäen tulisi paneutua oman hallintokuntansa tukipolitiikkaan. Kun OKM tukee nuoria esim. urheilun laajalla sektorilla ja samalla ylistää nuoren elämän hyvinä elintapoina, mm. päihteettömyyttä, niin mitä järkeä tässä sitten on. Valtio tukee päihteiden vastaista toimintaa. Tupakan ja viinan ostoa valvotaan, nuoren TV:n katselua kontrolloidaan, ”ei suositella alle 15-vuotialle -tunnuksin jne.  Tietysti voi sanoa, että mitä pahaa tässä sitten on? Ei mitään, mutta kun samaan aikaan tuetaan toisella kädellä urheilutapahtumissa juuri sitä, mitä omassa tiedotusohjelmassa kielletään. Lähes jokaisen urheilutapahtuman onnistumisen edellytys on mahdollisimman hyvin hoidettu kaljan jakelu kilpailupaikalla. Väkivalta rehottaa ja valtio levittelee käsiään voimattomana. Tätä toimintakulttuuria voisi kutsua päättömyydeksi.  Valtio ottakoon vastuun omista linjauksistaan ja päätöksistään.

Näin on myös vanhempien kohdalla. Vanhemmat ottakoon vastuun omista lapsistaan, eivätkä vain systemaattisesti toimittaisi nuoriaan ”itsenäistymään” valtion harteille. Tämä kasvatuksellinen ajatusmalli nuoren itsenäistymisestä on varsin keinotekoinen. Tässä mallissa nuori kyllä todella muuttaa kotoa ja irrottautuu isän ja äidin lompakosta, mutta tulee yhä enemmän riippuvaiseksi toisesta luukusta, valtion kassasta. Tämä kehitys on merkittävä valtion menojen kartuttaja ja myös syrjäytymisen synnyttäjä.

Kotimaisesta puhun, ulkolaista ostan

Ei ole aikaakaan, kun joutsenmerkki antoi hyvänolontunteen, tietoisuuden tuotteen laadusta, puhtaudesta, työllistävästä vaikutuksesta, synnytti yhteenkuuluvaisuudentunnetta, kertoi, että haluan sitoutua, haluan olla suomalainen ja vielä ylpeä siitä.

Jo 1960-luvulla valtiovalta näki tärkeäksi käynnistää kotimaisuuskampanjoja, uskoi ihmisten haluun ostaa suomalaista, synnyttää hyvinvointia. Tuloksiakin syntyi. Kampanjat pyörivät vuosikymmenestä toiseen. Jonkinmoinen notkahdus tapahtui 1990-luvun puolivälissä Suomen liittyessä EU:hun, mutta jatkuakseen jälleen. Mutta nyt, viimeisen viiden aikana, mitä on tapahtunut? Onko joku kieltänyt ostaa suomalaista, onko kotimaisen suosiminen häpeällistä kansainvälistyvässä maailmassa? Enää emme saa lukea slouganeita suomalaisen tuotteen puolesta, enää ei TV:ssä pyöri tehoiskut kotimaista tuotetta myydäkseen, enää ei suomalaista tuotetta kehuta, ei pönkitetä.

Olemme saavuttaneet kansainvälistyvässä maailmassa tilanteen, missä koemme nöyrryttävältä ostaa suomalaista. Tämä ei ole trendikästä. Paljon turvallisempaa on uskoutua maailmanmerkeille, kulkea kaduilla hyväksytyissä merkkikuteissa, syödä sitä ruokaa, mitä koko Eurooppakin tekee. Kun katsomme elintarvikekauppamme maitotiskiä, niin 10 vuodessa kotimaisen tuotteen valta-asema on muuttunut selkeää vähemmistöosaan.

Mitä oikein on tapahtunut? Valtakunnallinen kehitys heijastuu myös paikalliselle tasolle. Kuinka paljon helpompaa olisi paikkakunnalla työllistää, jos oman paikkakunnan väki uskoisi omaan tuotteeseen, alueen elinvoimaisuuteen kuluttamalla ensisijaisesti lähialueen tuotteita, oli ne sitten puhtaita elintarvikkeita, käyttötavaroita tai palveluita. Tämän vuoksi Suur-Keuruun pääkirjoituksen pe 10.8. pohdinta lähiruoan merkityksestä ja samaisen lehden perustetun ns. lähiruokapiirin esittely antoivat oivan esimerkin oman paikkakunnan kunnioituksesta, sitoutumisesta ja yhteishengestä.

Tällaisia lähiruokapiirin kaltaisia olisi syytä perustaa muitakin. Palveluita voitaan tuottaa yhdessä. Olipa asia mikä tahansa, ensin olisi syytä miettiä, voisimmeko tehdä tuon paikallisesti. Tällä orastavalla ajatuksella meidän on mahdollista synnyttää Keurusseudun henki, mikä jostain syystä on viime vuosina ollut jäähyllä. Olkaamme rohkeita, uskaltakaamme arvostaa kotimaista ja myös ostaa lähialueen tuotteita. Näin synnytämme ja turvaamme kovasti kaipaamiamme työpaikkoja. Ei ole naiivia todeta uskovansa kotimaiseen, ajattelevansa paikallisesti, ostavansa suomalaista!

 

Kiusaaminen on välittömästi katkaistava

Suur-Keuruu nousi elokuun lopulla medioiden kautta valtakunnan tietoisuuteen. Kysymys oli vakavasta asiasta, koulukiusaamisesta Keuruun ala-asteella. Harri Mertaniemen artikkeli kosketti ja osoitti lehden rohkeutta ja arvostelukykyä.

Silloin kun puhutaan lapsista, pienen tuskasta, niin yhteiskunnan tehtävä ei vain ole tehdä parhaansa, vaan asia on hoidettava, kipu on pysäytettävä. Tällöin aikuisten ristiriidat, eikä varsinkaan ylpeys saa olla esteenä asian ratkaisemiselle, päättämiselle.

Olen päässyt näkemään hyvin läheltä, miten jyväskyläläisen peruskoulun yläasteen rehtori ja liikunnanopettaja yhdessä päivässä päättivät oppilaaseen kohdistuneen vaikean kiusaamisen. Tuntematta mitenkään Keuruun tapausta, niin varmaa on, että aika ei haavoja paranna. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että kiusaaminen olisi pitänyt kitkeä välittömästi, eikä antaa myllyn jauhaa yhä suurempaa tuskaa ja tätä kautta vastakkaisasettelua.

Asia on nyt noussut puheenaiheeksi koko maassa. Kiista on menossa Aluehallintovirastoon ja myös käräjille. Tässä ei ole järkeä. Suurin häviäjä on joka tapauksessa pieni oppilas, kävi kiistassa sitten miten tahansa. Keuruukin on jo kärsinyt koulukapunkina melkoisen imagotappion.

Voidaan sanoa, että opettajat ja sivistyslautakunta tai sitten vanhemmat, ottakoon lusikan käteensä ja miettiköön, miten pientä koululaista voidaan parhaiten auttaa. Kun kiista on jatkunut jo lähemmäksi kaksi vuotta, niin saattaa tuntia siltä, että molemmat osapuolet ovat linnoittautuneet omiin poteroihinsa, eikä riittävää yhteistä nöyrtymistä ole odotettavissa. Tämän vuoksi asia kuuluu sivistystoimenjohtajalle. Pilliin on vihellettävä ja pian. Muuten asia yhä vain paisuu.

Tämä Suur-Keuruun uutisoima ikävä tapahtumasarja ei ole irrallinen osa yhteiskuntaa.  Moni voi pahoin ja tätä vähätellään. Yleensä kielletyn asian ottaminen esille synnyttää pelon ilmapiirin. Siksi harva, oli sitten oppilas tai työntekijä, uskaltaa puuttua yhteisön henkilöongelmiin. Jos uskaltautuu, niin rangaistushan siitä seuraa. Pienen koululaisen koulutie ja koulunkäynti on pystyttävä täysin turvaamaan. Kaikki syyt, mitkä sen estävät tämän päämäärän toteutumisen, ovat tekosyitä.

Vaikka kaupungintalon sisäisellä ilmapiirillä on yhteisiä tunnusmerkkejä koulukiusaamisen kanssa, niin tämän pienen koululaisen ongelmavyyhti on ratkaistava välittömästi. On kovin nurinkurista ja heiveröistä ajatella, että kiusaamisepisodin ratkaisu löytyisi juristien kautta. Jos kaupungintalolla ei ole riittävästi valmiuksia kiistan ratkaisemiseen, niin apua on haettava sieltä, mistä sitä on saatavilla.

Ei hätää, luotamme 100 %:sti toisiimme

Juomaveden ongelmat ovat osa suomalaista kesää. Näihin toistuviin ongelmiin meidän ei tule suhtautua kuitenkaan vähätellen. Nokian tapahtumat muutama vuosi sitten ovat kaikkien mielessä. Nyt puhumme omalla alueellamme Haapamäen vedestä.

Mitä tapahtui vai tapahtuiko yhtään mitään, mietityttää. Kerrotaan, että vesijohtoverkostosta on löydetty rutiinitarkastuksessa veden saastumista ilmentäviä ns. E. coleja. Ohjeita annetaan, kovaäänisiä käytetään, vettä jaetaan. Töitä tehdään oikein urakalla. Töiden tekijät ovat tämän päivän sankareita, pelastajia.

Välillä puhutaan julkisesti Haapamäellä sijaitsevan vain 100 metrin pituisen Punojantien rajatusta ongelmasta. Pian kuitenkin lisätään, että myös Valkealahdessa on vettä keitettävä. Ei mene aikaakaan, kun todetaan, että torstain 26.7. pika-analyysissä on löydetty Haapamäen vesijohtoverkosta muualtakin E.coleja. Sitten Iltalehti kirjoittaa Haapamäen vakavasta ongelmasta, eikä paikallislehteen ole kerrottu lainkaan löydöksistä. Kuitenkin moni tietää jo pe-aamussa 27.7. että Haapamäen vettä ei saa juoda, se on keitettävä bakteerivaaran vuoksi.

Perjantain 27.7. kuluessa tieto leviää, että puhdasta juomavettä on haettavissa Jokisen Eväät –kahvilan edestä. Ne jotka ovat kuulleet juomaveden saastumisesta, rientävät kanistereineen puolen päivän jälkeen Leppälään. Siellä vedenhakijat kohtaavat kyllä vesilaitoksen miehiä, mutta vedenjakoa ei voida käynnistää, kun ensin on korjattava säiliö, millä vettä aiotaan kärrätä ihmisille?

Huolestuneet ihmiset toimivat huhujen perusteella. Ihmisiä opastetaan, että vesijohtoverkosto desinfioidaan kloorilla. Monella on kuratauti. Kuitenkaan hysteriaa ei ole nähtävissä. Mitä tämä oikein on, mistä on kysymys, siitä on otettava selvää. Minulle kerrotaan, että Haapamäen ”vesiprojektia” johtaa Keuruun ympäristöterveyden päällikkö Anne Vornanen. Soitan naiselle ma 30.7.

En tunne vastaajaa, mutta ääni kertoo olevansa Anne Vornanen. Kun kysyn, onko tilanne hallinnassa. On täysin, vastaa Anne Vornanen. Ennen kuin ehdin sen enempää kysymään, päällikkö varoittaa minua synnyttämästä mitään hysteriaa. Anne Vornanen toteaa selkokielisesti luottavansa 100 %:sti Keuruun vesiviranomaisten asiantuntemukseen ongelman ratkaisemisessa. En siis juurikaan saa naisesta mitään irti.

Soitan Keuruun Veden johtajalle Seppo Väliaholle. Mies toteaa lähes samoin sanoin Anne Vornasen kanssa, ettei ole hätää, tilanne on täysin hallinnassa. Kun kysyn, miten niin hallinnassa, niin Väliaho toteaa luottavansa 100 %:sti ympäristöterveysviranomaisten työhön ja arviointeihin asiassa.

Voiko tämä olla totta? Kukaan ei ole vastuussa, mutta kuitenkaan ei ole mitään hätää. Vain pari vuotta sitten Petäjävedellä oli kiusallinen juomaveden likaantuminen. Muistan lehdestä lukeneeni, että kunnanjohtaja Teppo Sirniö keskeytti lomansa ja johti puhdistusprosessia, ennen kaikkea kuntalaisen tiedottamista.

Nyt herääkin kysymys, kuka Keuruun tiedottamista johtaa, kun kukin tuntuu luottavansa 100 %:sti kollegansa asiantuntemukseen. Keuruun kaupunki hyväksyi vain runsas kuukausi sitten Keuruun palvelustrategian vuoteen 2017 saakka. Asiakirja oli saatava hyväksytyksi heti, jotta sitä päästään välittömästi toteuttamaan. Asiakirja toistaa, että kaupunginjohtaja johtaa eri yksiköiden toimintaa. Kuka tätä Haapamäen juomaveden saastumisen puhdistus- ja ennen kaikkea tiedottamisprojektia johtaa? Kaupunginjohtajako? Missä hän on?

Miltä suunnalta täydennystä?

Keuruun kaupunginvaltuuston kesäkuun 2012 kokouksessaan hyväksymä Keuruun kunta- ja palvelustrategia 2017 kertoo kotiseutumme toimintaympäristöstä suoraan lainaten: ”Keuruun seutukunnan työpaikkojen määrä on laskenut 24 % vuodesta 1990 vuoteen 2009. Samaan aikaan vakituisen väestön määrä on noudatellut työpaikkakehitystä ja on vähentynyt lähes samassa suhteessa. Työpaikkojen määrä on tällä hetkellä pienempi kuin mitä tarvitaan pitkällä tähtäimellä nykyisen väestömäärän säilyttämiseen.”

Tuosta kaupungin omasta arvioinnista on luettavissa, ettei nykyisenlaisella asukas- ja työpaikkamäärällä voida säilyttää nykyistä palvelutasoa. Täydennystä on saatava. Kuntien tulevaisuus oli myös esillä viikko sitten päättyneillä Keuruun markkinoilla. Sari Saarisen johtamassa vaalipaneelissa istui Keski-Suomen 10 kansanedustajasta 6. Mukaan olivat vaivautuneet Keskustan Mauri Pekkarinen, Aila Paloniemi ja Anne Kalmari, Kokoomuksen Sinuhe Wallinheimo, SDP:n Tuula Peltonen ja Persujen Teuvo Hakkarainen.

Paneeli käsitteli Keuruun tulevaisuutta. Kysymykseen, miten on mahdollista, että valovoimainen Suomen Ateena Jyväskylä on vajonnut todelliseen Suomen tämän hetken taloudelliseen Ateenan asemaan, vastasivat Keskustan kansanedustajat, etenkin Mauri Pekkarinen, sellaisella selkokielellä, ettei yhdellekään kuulijalle jäänyt epäselväksi Keuruun ja Jyväskylän tulevaisuuden suhde. Keuruun ei tule liittyä Jyväskylään, uskokaa nyt, oli Keskustan ja muidenkin yksimielinen sanoma.

Keskisuomalaisen 22.7. haastattelema Lapuan kaup.johtajana pian aloittavan Jyväskylän apul. kaupunginjohtajan Arto Lepistön testamentti Jyväskylän tämän päivän toimintakulttuurista oli karua luettavaa. Jyväskylä oli epäonnistunut talouspolitiikassaan täydellisesti. Muutenkin hallinto oli aikalailla tuuliajolla. Arto Lepistön sanoihin, ettei Jyväskylää pelasta ympäristökuntien haaliminen toimintoja tervehdyttämään, on uskominen. Kuinka moneen kertaan on kerrottu, että Jyväskylä tarvitsee oman taloutensa tervehdyttämiseksi ja oman kasvukeskuspolitiikkansa ylläpitämiseksi mm. Keuruuta. Tämä on totta, tämä on faktaa, mutta kysymys kuuluukin, onko esim. Keuruun velvollisuus auttaa isoa veljeä, kun iso veli on 2000-luvulla imenyt Keuruulta peruspalveluina mm. yli 50 valtion työpaikan verran. Vertaus Ateenasta on varsin paikallaan.

Nyt kaikki ovat sitä mieltä, ettei Jyväskylä tuo Keuruulle onnea tai ainakaan anna onnen avaimia. Keuruun strategia kertoo myös selkokielisesti, että täydennystä tarvitaan, jotta palvelutaso voidaan säilyttää. Kuntastrategiasta on jäänyt vahingossa pois kaiken toiminnan avoimuuden painottaminen. Nyt kuitenkin on aika käynnistää avoin pohdinta Keuruun tulevaisuudesta, mihin em. strategian mukaan odotetaan kaupunkilaisten panosta. Nyt yksi suunta on perustellen katsottu. Jyväskylästä Keuruu ei saa apuvoimia, mutta keuruulaiset, ottakaa nyt kantaa, mistä ja miten Keuruu saa tarvittavan lisäyksen työllisiin asukkaisiinsa, jotta palvelut voidaan turvata.

Nyt järki käteen. Multian kanssa on päästävä sopuun. Jos se on kiinni Keuruun tiettyjen päättäjien lukkiutuneista ja tulehduttavista asenteista, niin on syytä vaihtaa johtoa. Tämän jälkeen on avoimesti tunnustettava, etteivät viimeiset vuodet ole tapahtuneet kehittävissä ja luottamuksellisissa merkeissä naapurikuntien kanssa. Virheitä tapahtuu ja niistä on oppiminen. Nyt avoimet rakentavat neuvottelut käyntiin, jotta Keuruu voisi saavuttaa strategiansa tavoitteen.

 

Haapamäen saastumisessa mahdollisuus

Perjantaina iltapäivällä saan puhelun Helsingistä ja ystävä varoittaa juomasta Haapamäellä vesijohtovettä. Tämän tiedon soittaja on saanut luettuaan Iltalehteä. Vähitellen, mutta kovin verkkaisesti, tieto Haapamäen vesijohtoveden juontikiellosta leviää. Tärkein tiedotuskanava on puskaradio. Keuruun kaupunki tekee kaikkensa, jotta Haapamäen asukkaat saisivat tiedon. Tieto ei kuitenkaan tavoita kaikkia ja moni juo vettä, kun on kuuma päivä ja saa myös vatsaoireita.

Näitä Ehec-epidemioita on Suomessa vuosittain 20-30 eli kyseessä ei ole ihan mahdoton asia, mutta kuitenkin sellainen, mikä on otettava tosissaan. Escherichia coli -bakteeri ilmentää tuoretta ulostesaastutusta ja on peräisin lähes yksinomaan ihmisten tai eläinten ulosteesta. E. coli -bakteerilla ilmentää mahdollisia terveysriskejä ja sitä pidetään hygieniaindikaattoreista parhaana.

Haapamäen juomavesi on keitettävä ennen käyttöä. Vesijohtoverkoston klooraus on aloitettu ja veden keittomääräys jatkuu ainakin vielä su-aamuna. Haapamäen vedenottamo on vaikeassa paikassa ja nyt kun järvivesien pinnat ovat poikkeuksellisen korkeana, niin voi olla, että E.koli saadaan aisoihin, mutta ongelma uusiutuu pian uudelleen. Tämän vuoksi Keuruun kaupungin olisi ohjattava Haapamäen talouksiin vesi Keuruun pohjavedenottamolta.  Kun nyt jo hyvin moni on sairastunut, niin tällä tavalla säästyttäisiin mahdollisilta suuremmilta vaikeuksilta.

Tämä Haapamäen epidemia on käynnistänyt varsin aiheellisesti keskustelun tiedotuksesta tällaisessa tapauksessa. Keuruun kaupunki on tehnyt sen, mitä tämän hetken ohjeistus mahdollistaa, mutta tämä ei ole riittävästi, kun vielä puoli vrk saastumistiedon saannin jälkeen moni juo saastunutta vettä tietämättään.

Sain selville hyvän ajatuksen keskusteltuani keuruulaisen asiantuntijan kanssa. Hänen mukaansa on mahdollista käyttää Keuruun varsin tasokkaan kaavoitusosaston tietokantoja ja atk-ohjelmistoja tiedon välittämiseen esim. tietylle Keuruun osa-alueelle. Tässäkin Haapamäen tapauksessa olisi tieto tavoittanut välittömästi, jos käytössä olisi ollut sellainen valmius, minkä kaavoitusosaston tietotaito mahdollistaa.

Nimittäin jo nyt Keuruun kansalaisopiston opiskelijoille lähetetään tarvittaessa tekstiviestejä, jos esim. illan luento on peruuntunut tai aika on muuttunut. Opiskelija saa viestin suoraan kännykkäänsä ja on heti ajan tasalla. Tätä esimerkkiä olisi hyvä käyttää hyväksi ja kerätä koko Keuruun kaupungin alueelta asukkaiden kännykkänumerot tietokantaan, mistä sitten tarvittaessa voitaisiin varsin helpolla haulla saada oikea kohderyhmä esille ja tiedottaminen txt-viestillä onnistuisi välittömästi.

Nyt Haapamäen tapauksessa suurin osa sai tiedon pikavauhdilla, mutta liian moni liian myöhään. Kännykkätietokantaa Keuruun kaupunki voisi hyödyntää myös muissa tiedotuksissaan, ei vain veden keittovaatimuksissa. Tämä tapa sopisi muihinkin varoituksiin tai muuten tiedon jakamiseen laajan kaupungin alueella.

Saamani tiedon mukaan Suomessa on jo nyt muutama kunta, joka on kokeillut koko asujaimistoonsa kännykkätiedottamista. Tämä olisi tärkeä asia, minkä toteuttamiseen saisi mitä todennäköisimmin yhteiskunnan (valtio tai EU) tukea. Nyt Keuruun kaupunki vain suunnittelemaan uutta tiedottamisstrategiaa ja synnyttämään pikimmiten  txt-viesti –hanke.

Avoimuutta, avoimuutta, Keurusseutu!

Rooman kuninkaiden on kerrottu viettäneen triumfeja, kun vastustajia oli surmattu riittävästi. Italian pääministerin Mario Montin viimeviikkoista Suomen vierailua kuvattiin täydelliseksi triumfiksi. Vierailun katsottiin tulleen kannatustaan menettäneelle pääministeri Jyrki Kataiselle oikeaan aikaan. Uutiset kertovat kaiken sujuneen täydellisen harmonian ilmapiirissä.

Mario Monti kunnioitti isäntäänsä näyttäen mm. suomenkielen taitonsa. Käynti Suomessa oli jopa niin imelä, että molemmat pääministerit saattoivat ylistää Suomen ja Italian toimivan yhteisymmärryksessä ja –työssä yhdenmukaisen eurooppalaisen tulevaisuuden eteen.

Mario Monti tarjosi isännälleen pääministeri Jyrki Kataiselle ensin jälkiruokana tiramisua, mutta näytti todellisen minänsä vieraillessaan viikonloppuna Saksassa kuitaten Suomen vierailunsa härskillä pizzalla. Maanantain Der Spiegel –lehdessä julkaistussa haastattelussa Mario Monti toteaa:

”Muutama maa Saksan pohjoispuolella” kyseenalaistaa säännöllisesti eurokriisin hoitamiseksi solmitut päätökset niiden tekemisen jälkeen. Mon­tin mu­kaan Suo­men hal­li­tus ai­heut­taa va­ka­vaa hait­taa sil­lä, et­tä se tois­tu­vas­ti ky­seen­alais­taa EU:n huip­pu­ko­kouk­sis­sa saa­vu­te­tun yh­teis­ym­mär­ryk­sen pa­ri päi­vää ko­kous­ten jäl­keen.

Pääministeri Mario Monti ei tehnyt mitään vahingossa. Mies on ollut pankkiiri, on euron todellinen ideologi, toimi kaksi kautta EU-komissaarina, kuuluu vakiojäsenenä Bilderberg-ryhmään, on trilateraalisen komission Euroopan puhemies.

Mario Monti ei arvostellut edeltäjänsä tavoin suomalaista ruokaa, vaan nolasi täydellisesti suomalaisen päätännän ja eritoten pääministeri Jyrki Kataisen. Saimme suomalaisina paistatella pari päivää Euroopan keskipisteessä, mutta Mario Monti näytti pian kaapin paikan.

Suomenkin tulisi oppia, ettei eurooppalaisen historian mahtivaltion päämies tule Pohjolaan ja latele kohteliaisuuksia ilman päämäärää. Viime vuodet Euroopassa on soinut Deutschland, Deutschland  über alles, nyt Italia koettaa hämätä todeten, ettei Italia tarvitse apua ja samalla hyökäten Suomen kimppuun.

Italia ja Eurooppa pelkäävät Suomea, mitäpä muuta tuosta voi päätellä. Tilanne on ihan sama kotoisessa Suomessa. Kuinka kauniin kakun Jyväskylä onkaan viimeisen 10 vuoden aikana kuorruttanut Keuruulle. Tässä ajassa Keuruu on liittynyt hyväuskoisena ”kataisena” Jyväskylässä toimivaan K-S Seututerveyskeskukseen, lähes 100 valtion virkaa on kärrätty Jyväskylään. Muutenkin aivan viime kuukausina on käynyt selväksi, että Suomi on Italialle välttämättömyys, Jyväskylä tarvitsee Keuruuta selviytyäkseen, voidakseen elää kasvukeskuselämäänsä.

Nyt tilanne läntisessä Keski-Suomessa on muuttunut. Tietoisuus ja avoimuus ovat kohottaneet päätään. Vaikka joka päivä Keurusseudulle lentää ihanuutta lupaavia profeettoja, niin meidän on uskottava itseemme, eikä annettava romuttaa Keuruuta, Keurusseutua ja sen tulevaisuutta hallintoon ujutettujen juudaksien johdolla. On kovin naiivia kuvitella, että ilmaisia lounaita olisi tarjolla.

Aamulypsy ei riittänyt

Nyt läikähti yli. Nuori sanoisi, nyt paloi hihat.  Harmaantunut toteaisi puolestaan, ettei näin voi jatkua. Katkerat ilmaisut kuvaavat Keski-Suomen maakuntajohtajan Anita Mikkosen viimeisen viikon julkisia esiintymiä ja lausuntoja.

Jos kuitenkin katsomme, miten maakuntajohtaja on puolustanut Keuruuta alkuvuodesta. Jokainen voi itse vetää johtopäätöksensä, onko naisella ollut ketunhäntä kainalossa. Sen me tiedämme, miten lipevän mairittelevaa on maakuntajohtajan suhtautuminen ollut Keuruuseen. Anita Mikkonen on vuosien varrella toistanut, että Keuruu on tärkeä, Keski-Suomi tarvitsee Keuruuta. Sitä joka tuota on epäillyt, on rangaistu toimintakulttuurin mukaisesti. Maakuntajohtaja Anita Mikkonen totesi kirjallisessa virallisessa lausunnossaan 20.12.2011: ”Koko maakunta Keuruun varuskunnan kehittämisen takana.  Keski-Suomi ja Keuruun seutukunta ovat tarjonneet ja tulevat tulevaisuudessakin aktiivisesti tarjoamaan Keuruun varuskunnalle toimintamahdollisuuksia.”

Tämä vakuuttelu ei riittänyt, vaan maakuntajohtaja jatkaa virallisessa lausunnossaan 27.3.2012: ”Keski-Suomen liitto esittää puolustusvoimien palvelukeskusta Keski-Suomeen. Valtion toimien aiheuttama rakennemuutos näillä alueilla on kompensoitava ja siinä puolustusvoimien palvelukeskuksen sijoittaminen Keski-Suomeen, joko Keuruulle, Jämsään tai molempiin, on hyvä alku.”

Keuruulaiset, joko uskotte, ettei Stefan Wallin tuhonnut Keuruun varuskuntaa. Ei todella, sylttytehdas on paljon lähempänä. Lopettamista on hyvä katsoa sillä silmällä, kuka ja mikä hyötyi Keuruun ja Jämsän varuskuntien alasajosta. Mistä lähti sähkötys Keuruun varuskunnan lopettamiseksi, miten ihmeessä Puolustusvoimain johto uskalsi esittää sellaista, mitä tuhoaisi kohtuuttomasti, olisi järjen vastainen. Olen vakuuttunut, että Sepänkatu antoi Keuruun varuskunnan lopettamiselle luvan.

Nyt mies menee liian pitkälle, sanotte. Mutta katsokaapa, mitä maakuntajohtaja teki vain viikko sitten 29.5.2012: Maakuntajohtaja Anita Mikkonen vetoaa vielä valtiovarainministeriön alueellistamisen koordinaatioryhmään, että puolustusvoimien palvelukeskus sijoitettaisiin Jyväskylään.

Sanotte, ettei tuossa ole virhettä. Anita Mikkonen tarkoitti juuri Keuruuta, kun puhui Jyväskylästä. Ai niin, Anita Mikkonen elää jo ajassa, jolloin Keuruu on Jyväskylää,  siis palvelukeskus Keuruulla sijaitsee Jyväskylässä!!!

Tietysti voitte sanoa, että sattuuhan sitä rapatessa. Kaikille tapahtuu virheitä, mutta onko mahdollista, että virhe toistuu vahingossa parin päivän välein? Jokainen miettiköön. Keski-Suomen maakuntajohtaja Anita Mikkonen näyttäytyy selkokielisesti Saarijärven suoretkellä 28.5.2012 yhdessä rintamassa Vapon kanssa käyttäen puheenvuoron, missä antaa ymmärtää, että kun Jyväskylässä on tehty satojen miljoonien investointi Keljonlahden lämpövoimalaan, niin maakunnan velvollisuus on toimittaa riittävästi turvetta voimalan tarpeita varten. Maakuntajohtaja jatkaa, että 3. vaihemaakuntakaavassa on osoittaa turpeennostolle kohtuulliset alle 8000 uutta suohehtaaria.

Kun tämä Anita Mikkosen sanoma avataan, niin huomataan, että maakuntajohtajan siunauksessa Keuruulle ja Multialle annetaan lahjana lähes kolmasosa koko maakuntaan osoitetuista uusista turvetuotantoalueista.

Vain viikon verran ja siinä ajassa maakuntajohtaja pääsi näyttämään todellisen tarkoitusperänsä Keuruun varuskunnan puolustamisessa, tuomaan julkisuuteen ”hämärästi synnytetyn” Keljonlahden voimalan ja sen päämäärät. Kuin pisteenä iin päälle, maakuntajohtaja Anita Mikkonen syyllistää niitä, jotka uskaltavat puolustaa omaa ympäristöään, suojella omaa vesistöään vaatimuksella, että kyllä Keljonlahden voimalan on saatava riittävästi ruokaa, muuten se ei elä. Näinhän se on, ilman Keuruun ja Multian soita, voimala näivettyy, ilman Keuruuta Jyväskylä ei tule toimeen, on vain käpykylä.

Maakuntavaltuusto valitsee maakuntajohtajan. Ikävä on nyt Erkki Järvelää. Uskon, etteivät Anita Mikkosen esiintulot edusta maakuntavaltuuston puheenjohtajan Mauri Pekkarisen ajatuksia. Aikansa kutakin. Anita Mikkosen aamulypsy ei riittänyt, ei sitä tehnyt iltalypsykään. Nyt on aika mittauttaa maakuntajohtaja Anita Mikkosen luottamus maakuntavaltuustossa.

Maksammeko Messin ja Ronaldon pelaamisen?

Suomi on ollut EU:n mallioppilas. Taloutta on hoidettu esimerkillisesti. Ympäristömääräykset ovat koskeneet Suomea, mutta esim. Brysselin kaupunki on vähät välittänyt EU:n säätämistä jätehuoltomääräyksistä. Kaupungit ja kunnat läpi Suomen ovat sellaisessa kunnossa, ettei siihen ole EU:n tarkastajilla valittamista. EU:n napakin on pitänyt oman kaupunkinsa esimerkillisen siistinä, jopa niin puhtaana, että pitkään suurin osa Brysselin jätevesistä johdettiin käsittelemättöminä putkea pitkin suoraan Pohjanlahteen.

2000-luvun puolivälissä minulla oli mahdollisuus olla mukana Espanjan matkalla, millä konkreetisti näytettiin, miten EU on huijattavissa. Kun turverekka ajaa Suomesta läpi Euroopan Espanjaan, pysähtyy Madridin lähellä olevalle maatilalle päiväksi kuorman ”injektointia” varten ja palaa sitten sama kuorma mukanaan Suomeen, niin kyseessä lienee aikamoinen puhallus. Turverekan kuljettaja oli huolissaan matkan mittavista kustannuksista kuorman hintaan nähden, mutta teki työtä saatuaan kuljetusmääräyksen.

Kesäkuussa Puolassa ja Ukrainassa pelattiin jalkapallon EM-kisat. Espanja oli finaalissa ylivoimainen. On ollut tapana sanoa, että rahalla saa ihan mitä tahansa. Maailman kaksi tämän hetken parhainta jalkapallojoukkuetta on Espanjassa. On ihan makuasia, nimetäänkö FC Barcelona vai Real Madrid maailman ykköseksi.

Barcan ja Realin vuotuinen budjetti on sitä luokkaa, että sen avulla on syytäkin odottaa tuloksia. Entisenä jalkapalloilijana voin vakuuttaa, että JJK:n Joni Vesalainen tekisi joukkueestaan Euroopan kentille salonkikelpoisen jo kymmenesosalla FC Barcelonan vuosibudjetista, vähemmänkin. Pelaajille maksetaan kymmeniä kertoja enemmän kuin esim. ministereille. Kun espanjan talous on kuralla, niin mistä ihmeestä Barcalle ja Realille löytyy euroja maksaa ensinnäkin satojen miljoonien eurojen vuotuisia pelaajapalkkioita ja joka vuosi ostaa markkinoilta kymmenillä miljoonilla euroilla uusia pelaajia?

Vastaus on helppo, pankistahan niitä pelimerkkejä saa. Kun FC Barcelonan velat ovat yli 450 miljoonaa euroa ja Realinkin eri lähteistä riippuen joka tapauksessa satoja miljoonia euroa, niin näiden kahden jalkapallon jättiläisen yhteenlasketut velat hipovat miljardin euron rajaa. Barcelonan yliopiston tutkimuksen mukaan Espanjan jalkapallon pääsarjan La Ligan seuroilla oli kaudella 2010-2011 velkaa yhteensä 3,5 miljardia euroa. Tästä summasta runsas kymmenesosa oli verovelkaa ja valtio vain levittelee käsiään voimattomana. Kun seurojen velka pankeille lähentelee 3 miljardia euroa, niin hyvä kysymys lienee, onko tämä Suomenkin asia?

Espanjan urheiluministeri Jose Ignacio Wert on syystä huolissaan. Barca ja Real ovat syvässä velkakierteessä. FC Barcelonan presidentti Sandro Rosell tiedostaa seuransa taloudellisen tilan ja

painottaa, että toimiin taakan keventämiseksi on jo ryhdytty. Huoli on Brysselin kaupungin huolen kanssa sukua. ”Seurassa on lopetettu jopa värikopioiden ottaminen. Otamme mustavalkokopioita säästääksemme kirjoittimen mustetta”, Rosell ylistää ja samalla jatkaen: ”Olemme selvittäneet tilannetta, ja talousosaston toimien jälkeen meillä on 45 miljoonaa euroa käytössä pelaajahankintoihin kesän aikana.”

Kun Suomi on sopinut tai ainakin Suomea velvoitetaan pelastamaan Espanjan pankit, niin tämä tarkoittaa sitä, ettei Suomi ja sen pankit tue kohtuuttomasti JJK:ta, mutta jokainen suomalainen joutuu mm. Messin ja Ronaldon jättimäisten palkkioiden takuu- ja maksumiehiksi.

 

Eipäs-juupas suota

Pihlajaveden Kurslahti oli aikanaan maakunnan kiehtova laguuni uskomattomine hiekkarantoineen, nyt pusikoitunut ja liettynyt lahden perukka. Leirisaari on puolestaan ollut vuosikymmenet pihlajavetisten vapaa-ajanviettopaikka. Lauri Oinonen muistaa hiekkapussileikin 1970-luvun alun rippikoululeirillä Leirisaaren laiturilla, kun rippikoululaiset sukelsivat hiekkapussin kolmen metrin syvyydestä. Tänä päivänä rovasti Oinosen hiekkapussileikki ei enää ole mahdollinen edes metrin syvyydestä. Todellisuudessa näkösyvyys on alle puoli metriä, vähän tarkastelupaikasta riippuen.

Ympäristöviranomaiset ovat ottaneet säännöllisesti näytteet Pihlajavedestä aina 1970-luvun alkupuolelta lähtien. Analyysituloksien tarkastelulla Oinosen hiekkapussileikin mahdottomuus tänä päivänä on suoraan nähtävissä. Pihlajaveden vesi on tummunut, niin kuin suurin osa Keski-Suomen luonnonvesistä. Nyt sanotaan, että turvetuotanto on tämän tehnyt. Tämä ei kyllä pidä paikkaansa, ainakaan Pihlajavedellä, kuin vain osittain. Todellinen vesistöjemme rehevöittäjä on ollut laajamittainen valtion taloudellisesti tukema, lähes pakonomainen vaatimus metsiemme kasvun parantamiseksi ojittamalla 1960- ja 1970-luvuilla. Näitä syntejään valtio ei kiellä.

Nyt ns. 3. vaihemaakuntakaavaan tullaan merkitsemään turvetuotantoon soveltuvia alueita. Kaavan suhteen kuulemiset on suoritettu ja nyt maakuntahallitus käy läpi muistutukset ja annetut lausunnot ja on tuomassa esityksen maakuntavaltuuston 14.11.2012 kokoukseen hyväksyttäväksi.

Tämä kaavaprosessi on synnyttänyt ennen näkemättömän liikehdinnän maakunnassa. Nyt maakuntavaltuutettujen ääniä ”ostetaan” keinolla millä hyvänsä ennen kaikkea turvetuotantoa tukemaan tai sitä vastustamaan. Myös maakuntajohtaja on ollut aktiivinen turvetuotantoalueiden lobbari. Nyt käydyssä keskustelussa puhutaan siitä, synnyttääkö turvetuotanto päästöjä ympäristöön ja todetaan, ettei vesistömme enää kestä lisäkuormitusta. Rinnalla vakuutellaan, ettei hyvin hoidettu turvetuotanto likaa järviämme.  Molemmat katsantokannat ovat oikeassa. Turvesuon päästöt on minimoitavissa mm. kemiallisella saostuksella. Tämä on ihan peruskemiaa. Myös niin sanottujen ääriolosuhteiden hallitsemiseen löytyy kyllä keinot niin, ettei alapuolinen vesistö joudu kärsimään. Huolestuneet kansalaisetkin ovat oikeassa, nykymenolla järviemme tila ei parane, vaan kehityssuunta on päinvastainen.

Kysymys on rahasta, niin kuin aina. Riittävän tehokas tekniikka maksaa kohtuuttoman paljon. Mutta tämäkään ei kyllä kerro totuutta. Kysyn peruspihlajavetiseltä metsän asiantuntijalta kartantekijä Matti Saariselta, paljonko maksaa märkä suo, jossa kasvaa muutama männynkäppänä. ”No, se ei maksa yhtikäs mitään”. No paljonko? ”Korkeintaan 300, no, 200-300 euroa/hehtaari.” Tästähän tämä pihvi löytyykin. Prosessissa ei ole kysymys ensisijaisesti VAPO:n edusta, päinvastoin, vaan kysymys on maan hinnasta.  Kun 3. vaihemaakuntakaava antaa suolle statuksen ”mahdollinen turvetuotantoalue”, niin suon hinta ei vain tuplaannu, vaan moninkertaistuu, jopa 100-kertaiseksi, suuremmaksikin..

Merkinnällä ”mahdollinen turvetuotantoalue” nostetaan suon hintaa ja samalla heikennetään turpeen kaivun, kuin myös VAPO:n, taloudellista kannattavuutta. Samainen merkintä tuhoaa koko turvetuotantoalueen ympäristön imagon esim. tulevana merkittävänä virkistysalueena, elinvoimaisena asuinseutuna ja vaikkapa mökkitonttien myyntikohteena. Eli eihän tässä ole mitään yhteiskunnallista järkeä.

Turvetuotantokeskustelua on johdettu harhaan tarkoituksella, jotta todellisuus ei näyttäisi sitä, mistä oikein on kysymys. Maakuntavaltuutettujen käyttäytymistä ohjaa suhde suon omistajuuteen. Jos omistan, sukulaiseni, ystäväni, tukijani omistaa, niin painan nappia arvottoman suon hinnan nostamiseksi. Turpeesta ollaan synnyttämässä omistajalleen ruskeaa kultaa.

Aselaki: ”Tehkää nyt jotain”

Nuori nainen oli juuri saanut ajokorttinsa ja oli ensimmäisellä itsenäisellä ajomatkallaan Pihlajavedellä. Kapealla kylätiellä tuli vastaan kaksi miestä autollaan. Tie oli niin kapea, ettei siinä ollut tilaa ohittamiseen. Siinä ne autot vastatusten toisiaan tuijottivat. Jommankumman oli pakitettava. Nainen ei tätä iloa miehille suonut, vaan pomppasi autostaan ja käveli miesten luo todeten: ”Tehkää nyt jotain!”  Miehet häkeltyivät ja peruuttivat. Nyt muutaman vuoden jälkeen nainen on valmistumassa juristiksi ja pohtii kriminologiaa, vankilaa ja Anders Behring Breikia.

Nyt on kulunut vuosi Utöyan saaren tragediasta ja Norjan pääministeri Jens Stoltenberg sanoo saksalaisessa Süddeutsche Zeitung –sanomalehden haastattelussa, että Norjan yhteiskunta on nyt demokraattisempi ja monimuotoisempi kuin ennen terrori-iskua. Terrori pysäytti ja muutti Norjan.

Viikonlopun uutiset maailmalta jatkavat totuttua trendiä. Nyt Yhdysvalloissa ainakin 12 ihmistä on kuollut ja 50 haavoittunut ammuskelussa elokuvateatterissa Batman-elokuvan ensi-illassa USA:ssa. Auroran kaupungin poliisipäällikkö Dan Oates kertoo, että kaikki 24-vuotiaan ampujan käyttämät aseet ja ammukset oli hankittu laillisesti.

Tämä tragedia on herättänyt median keskuudessa henkiin keskustelun aselain muuttamisesta, mutta mitään ei tapahtune. Vaikka Barak Obama ennen valintaansa presidentiksi kannatti aselain tiukentamista ja ei ole nyt kaudellaan tehnyt asian eteen mitään, niin tuskin uusien vaalien kynnyksellä esittää lain muuttamista äänien menettämisen pelossa.

Kaikki tämä kerrottu on tuttua Suomessa. Jokela, Kauhajoki, Hyvinkää ja muut ampumistragediat jatkavat lisääntyäkseen, arvioi Tampereen yliopiston terveydenhuollon dosentti Matti Rimpelä YLE:n A-studiossa 28.5.2012. Rimpelän mukaan lasten ja nuorten ongelmiin ei ole puututtu riittävästi, vaikka ne ovat olleet tiedossa kauan. Dosentin mukaan lapsista ja nuorista huolehtiminen on epäonnistunut koko 1990-luvun ajan. ”Näpertely yhteiskuntatakuun kanssa” ei auta nuorten ongelmiin.

Suomessakin on otettu esille jälleen kerran vaatimukset aselainsäädännön tiukentamisesta. Hyvin kuvaavaa on nähdä, että meillä ei ole tapahtunut arvopohjaista herätystä, vaan nyt puhutaan aidan seipäistä ja kiistellään, onko Suomi maailman tilastossa aseiden määrässä kolmantena tai vain pistesijoilla. Auroran ampujalla aseet ja ammukset olivat laillisesti hankittu. Suomessa laillisia aseita noin n. miljoona ja nyt sanotaan, ettei tällä ole oleellista vaikutusta aseiden hallitsemattomaan käytökseen.

Nuori nainen sanoi, että tehkää nyt jotain. Tämä vaatimus sopii myös eduskunnalle. Voiko jokin harrastus olla niin tärkeä, että se sokaisee ja estää asiaan puuttumisen? Ministeri Lauri Ihalainen on käynnistänyt mittavat toimet nuorten syrjäytymisen pysäyttämiseksi ja estämiseksi. Tätä on kannatettava, mutta tämä ei riitä. Ministeri Päivi Räsäsen on välittömästi käynnistettävä aselain kokonaisvaltainen tarkastelu. Kesäkuun 13. päivänä 2011 astuneet aselain muutokset olivat vain kosmeettisia. Keskusteluun ampuma-asetekojen estämiseksi on liitettävä mukaan mm. väkivaltaiset TV:n iltaohjelmistot, vapaa internet, median rooli uutisoinnissa, vanhemmuuden ongelma.

Suomen perustelu noudattaa aseiden suhteen USA:n linjauksia. Asiaa on hyvä katsoa Norjan pääministeri Jens Stoltenbergin demokratianäkökulmasta. Demokratia sisältää keskeiset tasa-arvon ja vapauden periaatteet. Nyt Suomessa vapaus on ylittänyt äärirajansa, monen tutkijan mielestä jopa USA:n tason. Jos aiomme pysäyttää tuskaisten ihmisten ampuma-aseilla toteutettavat väkivaltateot, niin kovasti ylistämäämme vapauden tasoa on laskettava ja aselakiin on puututtava konkreetein keinoin.

Missä sinä olet, nuori?

Mää tykkään susta, …määkin susta! Näinhän menee. Me teemme juuri niin kuin sinä edellä. On turvallista olla juuri sellainen kuin on muutkin. Ei joudu silmätikuksi, kun on vain sellainen, kuin ympäristö odottaa, kun toimii odotusten mukaisesti. Tällöin saa olla rauhassa, saa olla oma itsensä. Onko näin? Uskallan väittää, että tällä tavalla synnytetään juuri suomalainen sopulikulttuuri, sellainen maailma, missä ollaan samaa mieltä, ei siis olla mitään mieltä. Missä sinä nuori olet, missä luuraat, mikset ole mitään mieltä, muuta mieltä kuin joku idolisi tai turvallisesti yleinen viesti facebookissa tai twitterissä?

Suomi on koulutettu kansa, sanoo ranskalainen. Suomi osaa lukea, ylistää australialainen. Suomi pärjää hiihdossa, uskoo saksalainen, johon norjalainen lisää, että vauhdittajien kautta. Suomi-brändi on maailmalla suhteellisen positiivinen, mutta hyvin kapea. Miksemme uskalla olla suomalaisia. Vielä muutama vuosi sitten saatoimme maailmalla ylistää olevamme Nokia-kansaa, nyt häpeilemme maamme lippulaivaa. Uskallamme olla jotain, jos tiedämme, että tulemme sanomallamme hyväksytyksi.

Mihin sinä nuori, opiskelija tai työssäkäyvä, olet kadonnut, kun et ota kantaa julkisesti? Netissä juokset sulavasti, et pelkää, kun voit olla anonyymi. Katsotaanpa vaikkapa Suomen Ateenaa, Suomen koulutuksellista keskusta Jyväskylää. Jyväskylän yliopistossa, ammattikorkeakoulussa, ammattiopistossa, muissa koulutuksellisissa opinahjoissa sekä lukioissa on oppilaita noin 40 000. Se on suuri määrä. Mutta sinua ei näy missään. Tietysti sanot, että pitäisikö sitten näkyä? Vastaat, ettet halua olla mikään poliittinen broileri.

Jos joku nuori on jotain mieltä, niin kaveri on ainakin vähintään joku kommari, kepulainen, demari, persu tai ainakin vihreä. Mikä on tämän kollektiivin passiivisuuden synnyttäjä? Miten ihmeessä on oltava nuorisopoliitikko, jos voi olla jotain mieltä? Jyväskylän opinahjot pursuavat tietoa ja ideoita, suunnattomasti kysymyksiä. Miksi sinä, nuori, olet hiljaa? Hiljaa olemalla hyväksyt sen, mitä tapahtuu, olet kuuliainen perässäjuoksija. Miksi sinä annat meidän kalkkeutuneiden viedä tätä elämää sinne, minne sinä et kuitenkaan haluaisi kulkea? Lukiokeskustelussa koputit kyllä oveen ja kysyit, saisinko olla jotain mieltä.

Miksi yliopisto-opiskelija on hiljaa, miksei kyseenalaista, miksei ole mitään muuta mieltä kuin mitä luento tai kirja sanoo? Nuoret, antakaa palaa, päättäkää tämä laput silmillä -kujanjuoksu ja ottajaa valta. Tuokaan tähän elämään jotain uutta, ennalta arvaamatonta. Olkaa jotain mieltä, erehtykää, mutta tehkää tästä yhteiskunnasta parempi kuin mihin me vanhemmat olemme pystyneet. Olkaa jotain mieltä, muuttakaa yhteiskuntaa ja kantakaa vastuu. Tämä yhteiskunta on teidän tulevaisuuteemme, meidän menneisyytemme. Olkaa rohkeita ja antakaa luovuutenne pulpahtaa ulos, jottei ihan kaikkea innovaatiota tarvitse hakea Kaukoidästä.

Ruusu sinulle, kirja minulle

Kukapa ei olisi tavannut Aku Ankkaa ja katsellut Akun, veljenpoikien ja Roope Ankan elämää ja sen kautta maailmalle Walt Disneyn välittämää viattomaksi miellettyä sanomaa. Aku Ankka on yli 80 vuodessa vallannut maailmaa ja Suomenkin vuodesta 1951 lähtien niin tehokkaasti, ettei tätä enää mielletä minään ristiretkenä, vaan maailmanoppina, jolla voi olla siivet ja mahdollisuus elää. Aku Ankan opetus tunnustetaan yleisluonteisena totuutena. Jos tämän viestin sisälle katsoo, niin vähintään on kommunisti, vapaan markkinatalouden vihollinen, epäisänmaallinen toimija.

Samalla tavalla leimautuu ainakin tosikoksi, ilonpilaajaksi, tosi asioiden vastustajaksi, jos toteaa, että valencialaisen kirjailijan Vicente Clavel Andrésin vuonna 1925 keksimä ja siitä lähtien Eurooppaa ja ympäri maailmaa kiertänyt Ruusun ja kirjan päivä- ajatus, ruusu sinulle, kirja minulle, kirja sinulle, ruusu minulle, on hyvän mielen kampanjana viattomuudestaan huolimatta ”sukua” Aku Ankalle.  Kukapa vastustaisi, jos toteaisin, että nainen on ruusu, mutta!

Ruusu-kirja –kampanja korostaa sukupuolirooleja, on keski- ja eteläeurooppalainen arvomaailman tulkki, elämän kehityksen pysäyttäjä. Ei siis ole mitenkään ihme, että naisen asema Etelä-Euroopassa ei ole juuri miksikään muuttunut. Nainen olkoon ruusu, jolle riittää kukka silloin tällöin ja kaikki on hyvin. Miehelle puolestaan on tärkeää lukea joskus kirja, jos ei muulloin, niin ainakin Ruusun ja Kirjan –päivän siivittämänä. Onko elämä näin mustavalkoista?

Ruusu-Kirja –kampanjan kautta mikään ei muutu, naiset ovat yhä symboleja, miehet metsän miehiä, juntteja, joilla ei juurikaan ole muuta päässä kuin ruuveja, jakoavaimia, autoja, metsästystä ja urheilua. Kampanja on selkeän päämäärähakuinen, naisenpaikka -elämänkatsomuksen vientiväline, ihan samaan tyyliin kuin Aku Ankka on heijastuma amerikkalaisesta ihanteesta, vapaudesta, maailmanvalloituksesta, ristiretkestä.

Mitään pahaa ei ole siinä, että antaa naiselle ruusun ja toteaa vaikka: Kaunis olet, nainen, kaunis olet, niin puhtoinen ja raikas. Tuoksuasi en unohda, en kadota, en päästä karkuun. Tänään olet punainen, huomenna raidallinen, olet usvainen ja hiljainen, ainutlaatuinen.

Tai mitäpä pahaa siinä voisi olla, jos antaa miehelle kirjan, vaikkapa toteamalla komea olet voimani, viikonloppujen virkistäjä, tien näyttäjä. Sinä höyryät sateessa, loistat

kuutamolla, sinä kerrot elämän monimutkaisuudesta, elämänkerroksista. Sisimmässäsi olet nytkin lämpöinen, vaikka kuoresi on joskus vahva.

Aku Ankan ja Kirjan ja Ruusun  –päivän aatteellinen sanoma uppoaa suomalaisiin, ikävä kyllä ja mikään  sukupuoliasenteellisuudessa ei muutu. Kirja-Ruusu –päivä meni, menköön!

 

Keski-Suomen maakunnan edunvalvonta tehotonta, amen!

Vastaus allaolevaan Keskisuomalaisen pääkirjoitukseen

Savon ja Vaasan pikajunat kiitävät ohi

Vihdoinkin kissa on nostettu pöydälle. KSML:n pääkirjoitus avaa uuden kulttuurin ja jättää taakseen julkisen salaisuuden. Oman pesän kriittinen perusteltu arviointi on kehittämisen ensimmäinen edellytys. Meillä on uudehkot kansanedustajat. Nämä 10 ovat siis Keski-Suomen kansan edustajia, Keski-Suomen edunvalvojia, näin ainakin pitäisi olla. On tapana ollut mitata kunkin maakunnan painoarvoa ministereiden määrällä. On ajateltu, että maakunta voi paremmin, jos maakunnan asioita on puolustamassa ministeri tai kaksi. Keski-Suomesta on viime aikoina ministeriyteen yltänyt useimmiten kaksi kansanedustajaa, uudessa hallituksessa yksi. Voisi ajatella, että pullat ovat hyvin uuunissa, ovatko, jokainen voi sen itse havaita.

Yksi keino arviointiin on kunkin helppo itse tehdä. Missä kunnossa on maakunnan infra, eritoten maantiet, kuinka paljon niiden kunnostamiseen ja erityisesti uusien tieväylien rakentamiseen on pystytty lobbaamaan valtion budjettivaroja. Tässä ministerillä on erityisasema kansanedustajiin nähden. Maantiet eivät yksin synnytä elinvoimaa, mutta niiden kautta maakunnassa kävijälle ja ohikulkijalle syntyy helposti kuva, miten maakunta makaa.

Läntinen Keski-Suomi on tullut hyvin tutuksi ja erityisesti valtatie 23 on kuin kotikatu. Sen liikennemäärät ovat 2000-luvulla lisääntyneet, mutta valtatie sen kun vain porskuttaa entisin, vanhoin eväin. Mikä asema valtatie 23:lla on Suomen valtatieverkossa, jokainen voi itse arvioida.

Minulla oli mahdollisuus heinäkuun ensimmäisellä viikolla tutustua Savoon, Etelä- ja Pohjois-Karjalaankin. Joensuu erottui matkalla muista. Liikenne oli kaaoksessa, uutta valtatietä, moottoritietä ja siltaa rakennettiin sellaisella innolla, etten tuollaista ennen ainakaan Keski-Suomessa ole päässyt näkemään. Tietysti pääsin kysymään ystävä-arkkitehtiperheeltä, mistä tähän kaikkeen infran rakentamiseen on saatu rahoitus? No, mistäs tälläiset kymmenien miljoonien investoinnit voivat olla peräisin? Ai,
verovaroin? Mutta miten ja vastasinkin jo itse. Ai, teillä on ollut oma ministeri. Jounsuulaiset hymyilivät tyytyväisyyttään.

Matka kohti Lieksaa ja Pielisen rantoja nostatti suoranaisen raivon. Tie oli erinomaisessa kunnossa. Hyvä näin, mutta mitä ihmettä tekee lähes 40 km valaistusta tieosuudella, missä to 7.7. klo 15:n maissa ei juurikaan autoja näkynyt ja asutuksesta ei juurikaan ollut tietoa? Taas arkkitehtipari hymyili vienosti: Täytyyhän miellä olla valaistu tie mökille, molemmat yhteen ääneen virnistivät ja samalla totesivat, etteihän tämä ole oikein muita maakuntia kohtaan.

Käydyn keskustelun kautta selkiytyi, että Joensuulla on ollut oma liikenneministeri ja kun tähän lisätään, että niin on ollut myös
Siilinjärvelläkin, niin ei ole ihme, että niin Jounsuun kuin Kuopionkin ympäristö on saanut valtakunnalliseen painoarvoonsa ja liikennemääriinsä nähden ylimitoitetusti budjettivaroja. Näin äänestäjiä hoidetaan, kertoivat arkkitehdit.

Kai se kateus on perisyntimme, mutta en sitä nyt voinut kiistää. Mietin, missä kunnossa on valtatie 23 Jyväskylästä länteen. Hävettää ajatella, mitä tasapuolinen maakuntien kehittäminen tarkoittaa. Kun Karjalassa päästään Joensuusta Uimaharjuun valaistua pikitietä pitkin, niin Jyväskylästä tätä valoa ei riitä Vesankaan saatikka edes Ruokkeelle saakka, vaikka liikennemäärät ovat ihan eri kertaluokkaa. Mitään ei ole tapahtunut kasvavan keskuksen Petäjäveden, saatikka sitten Keuruun Jyväskylä-yhteyden kunnostamiseksi liikennemääriä vastaavaksi. Mitähän Keski-Suomen ministerit ovat tehneet 2000-luvun budjettiriihissä? Kai
voisi sanoa, että uinailleet Saimaan aalloilla.

Suomen karttaa katsoessa ei voi välttyä näkemästä niin moneen asiaan liittyvää V-tyyliä. Ainakin valtion investointien kohdalla tämä V-tyyli on erinomainen kuvaus valtion ainakin liikenneinvestointien urista. Tämän huomaa kovin selvästi, kun ajaa autolla Helsingistä Lahden, Heinolan, Mikkelin, Varkauden kautta Kuopioon ja vaikkapa Kuopiosta Joensuuhuun. Tämä ura on ollut valtion erityissuojeluksessa. Yhtä hyvin voimme lähteä Helsingistä Hämeenlinnan kautta Tampereelle ja täältä Pirkkalan kautta
kohti Vaasaa. Johan Erkkikin huomaa, että näitä Savon ja Vaasan pikajunia pitkin maakunnallinen elinvoima kiitää kohti pohjoista jättäen
Keski-Suomen unholaan.

Jyväskylä on saanut valtion investoinneista kohtuullisesti, mutta nelostien ensin siirtoa Päijänteen itäpuolelle ja 40 vuoden
kunnostusodotusta on pidettävä koko maan kannalta häpeäpilkkuna. Nyt kun väylää on kunnostettu, niin so what. Muut ovat ajaneet jo ohi. Almujen anto nelostielle kymmenien vuosien taistelun jälkeen etsii vertaistaan, on vain valtion huonon omantunnon selitys.

Vaikka Keski-Suomea on ollut puolustamassa 10 kansanedustajaa ja 1-2 ministeriä, maakuntajohtajakin, niin Pohjois-Karjala on pystynyt huomattavasti paremmin ajamaan alueensa etua. Aiemmin maakuntajohtajana toimineen Tarja Gronbergin vaikutus ei ole vähäinen. Maakuntajohtajan, ministereiden Anu Vehviläisen ja Jyrki Kataisen oman alueen tukitoimet ovat ihan omissa luokissaan verrattaessa Keski-Suomen räpertämiseen, toteamiseen, että teemme parhaamme. Tämä ei riitä, tuloksia pitäisi näkyä.

Ilari Kotimäki
Pihlajavesi
ilari.kotimaki@jyu.fi

 

Keskisuomalainen

15.4.2012

Pääkirjoitus

Maakunnan edun- valvonta tehotonta

Hallituksen päätökset ensi vuoden budjetin kehyksistä sisälsivät pettymyksen keskisuomalaisille ja maan keskeisimmän liikenneväylän nelostien käyttäjille. Maakunnan tärkeimmät tieinvestoinnit siirtyvät vuosikymmenen jälkipuoliskolle. Hallituksen torstaina antamassa liikennepoliittisessa selonteossa Kirri–Tikkakoski-moottoritien rakentaminen on siirretty alkavaksi aikaisintaan vuonna 2016.

Keski-Suomi ei ole onnistunut edunvalvonnassaan. Erityisesti hallituspuolueiden, mutta myös opposition kansanedustajilla on aihetta itsekritiikkiin. Sama koskee myös muita maakunnallisia tahoja.

Maakuntajohtaja Anita Mikkonen arvioi (Ksml 13.4.), että liikennepoliittisen selonteon valmistelijat ovat olleet muualta kuin Keski-Suomesta. Se ei kuitenkaan riitä selittämään sitä, että pääkaupunkiseudun infrastruktuurin suurhankkeiden rahoitus menee toistuvasti Keski-Suomen tarpeiden ohi. Keski-Suomen liiton erityistehtävä on ”paimentaa” maakunnan tärkeitä tavoitteita muun muassa liikennepoliittisen selonteon valmistelun eri vaiheissa.

Nelostien parantaminen ei ole myöskään yksin Keski-Suomen tavoite. Väylän pahimpien ”pullonkaulojen” poistaminen täytyy olla kaikkia tien vaikutuspiirissä olevia maakuntia yhdistävä tavoite.

Vastaus Sinuhe Wallinheimolle

Keskisuomalaisessa

Almuja köyhille liikkujille ja kunnille

Ilari Kotimäki

Kansanedustaja Sinuhe Wallinheimo pohti kolumnissaan (1.4.) lasten liikuntaharrastusten kalleutta. Hän peräänkuulutti uusia ideoita sekä toivoen seuroja ja kuntia pähkäilemään, mitä tehdä, jotta jokaisella lapsella olisi mahdollisuus harrastaa ja liikkua.

Wallinheimo korostaa, miten meidän tulee tukea vähävaraisten lasten liikuntaa ottaen esimerkkejä huippu-urheilijoista, jotka tekevät tätä työtä.

Aina 1970-luvulle saakka vähävaraisten perheiden lapsille jaettiin koulussa erilaisia avustuksia. Ottaessaan vastaan näitä almuja nuori koki suurta häpeää.

Tämä almujen jakaminen oli suurta vallankäyttöä ja tätä on myös Wallinheimon ylistämä yhteiskunnallinen köyhäinapu liikkuville nuorille. Wallinheimon päämäärä nuorten liikunnan mahdollistamiseksi on hyvä, mutta toteuttamisen asenne on jäänne luokkayhteiskunnan ajoilta.

Valtaa ei voi löytää, ennen kuin on otettu, lopetettu, päätetty, irtisanottu, lomautettu. Esimerkkiä ei tarvitse kaukaa hakea.

Keski-Suomessa puolustuslaitoksen toimenpiteet ovat synnyttäneet pelkoa ja ahdistusta. Nyt sitten vain auttamaan ja tukieuroja jakamaan! Jakaja uskoo tuovansa onnen ja tämän kautta saavansa itse valtaa eli ääniä seuraavissa vaaleissa.

Ihan samalla tavalla voidaan katsoa kuntaremonttia. Kaikki olemme perustellusti samaa mieltä, että maassamme on aivan liikaa toimintakyvyttömiä kuntia ja hyvin monissa kunnista ikärakenne on tai tulee pian olemaan eläkepainotteinen. Jos ei ole veroja synnyttävää työtä ja ennen kaikkea työntekijöitä, niin palveluiden maksajaa ei löydy. Eli kunnat ja kuntalaiset tarvitsevat yhä enemmän valtion tukea selviytyäkseen.

Tämä tarkoittaa valtion osuuksilla pelaamista. Miten tähän on tultu? Jotta kunnissa olisi veronmaksajia, tarvitaan uusia asukkaita.

Kuntien alasajo on ollut selkeästi harkittua. Puhun nyt pihlajavetisenä ns. junasta pudonneena. Valtio ja valtion ohjauksessa kunnat voivat tyrehdyttää maalle muuton. Mitä perhe maaseutukuntaan muuttaessaan ensisijaisesti haluaa tai edellyttää muuttopaikalta? No, ainakin sitä, että koulu on suht’koht lähellä ja joitain muita vaatimattomia palveluja.

2000-luvulla Suomesta on lopetettu runsaat 1000 kyläkoulua. Suurella osalla lopettaminen on tapahtunut valtapelin seurauksena. Kyläkoulujen lopettamisella on pystytty torppaamaan perheiden halu muuttaa maalle.

Eli nuoret eivät kaipaa köyhäinapua, eivät sitä kaipaa kunnatkaan, vaan aitoa, rehellistä, avointa ja vuorovaikutteista politiikkaa.

Meidän on mahdollista luoda malli, joka liikuttaa niin köyhän kuin rikkaankin lasta, mahdollistaa esimerkiksi 20 000 asukkaan kunnan toimimisen täysin elinkelpoisena ja siihen ei tarvita nöyryyttävää almujen jakoa ja noutajan odottelua.

 

Koirallekaan ei kelpaa!

Lasten ja imeväisten suusta olemme tottuneet löytämään totuuksia. Useamman vuoden ajan olen käynyt Paimiossa kahden baijerinvuoristovihikoirani kanssa. Käynnit ovat yhden- kahden päivän mittaisia ja toistuvasti olen päässyt ihmettelemään, miksei vanhempi koiristani koskaan juo lainkaan vettä Paimiossa, ei siis koskaan. Toinen, Alvari, kyllä ihan normaalisti. Mutta tänään lauantaina 25.3. tapahtui ihme. Koirani Roni joi ja tämä tietysti ihmetytti. Nytkään vesi ei kelvannut ruokakupista, mutta sen sijaan katuojasta kevään sulamisvettä koira joi puolisen litraa! Lue lisää

Lopettajaa jo!

Suomalainen luovuus on ”huipussaan”, kun avaa TV:n ja katsoo sieltä jotakuta useista tarjolla olevista ulkomaisen formaatin kopioiduista kotimaisista viihdeohjelmista. Viime lauantai ei tehnyt poikkeusta.

Joskus kauan sitten Uutisvuoto tuntui raikkaalta. Peter Nyman juontajana oli mies paikallaan. Vaikka kisailuajatus oli suomalaisen Broadcasters –tuotantoyhtiön brittiläisen ohjelmaformaatin  ”Have I got News  for You” :n kopio, niin ohjelman kilpailijat, kirjailijapari Tommy Taberman ja Jari Tervo piti tuotosta pytyssä yksinkertaisesta perusideasta huolimatta. Kun Taberman monen pettymykseksi ”myi itsensä”, lähti kansanedustajaehdokkaaksi ja joutui jättämään TV:n, niin Uutisvuoto menetti punaisen lankansa. Peter Nyman koki Uutisvuodon kiertävän kehää, eikä hänellä ollut enää uutta annettavaa. Viimeistään tällöin Peter Nymanin lähtiessä ohjelma oli pitänyt lopettaa. Lue lisää

Minä pelkään, pelkäätkö sinä?

Suomi eli pari vuotta sitten Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden ympärillä. Tällöin puhuttiin koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. Tätä pidettiin yleisesti uutena ilmiönä ja siihen luvattiin puututtavan tiukin ottein. Nyt tulokset osoittavat, että konkreetisti kauheuden läheltä kokeneet ovat selviytyneet suht’koht hyvin. Hyvä näin, jälkihoito on toiminut. Aselupien suhteen kontrolli on merkittävästi tiukentunut. Miten koululaiset Suomen oppilaitoksissa voivat nyt, on vaikeaa mitata. Ovatko tapahtuvat vaikuttaneet yleiseen ilmapiiriin, onko kiusaaminen vähentynyt, nähtäneen pitemmän ajan kuluessa. Lue lisää

Vain yhteistyö pelastaa Keuruun

Uuden hallituksen ohjelmassa eri hallinnonalojen raameja on kutistettu rajulla kädellä. Erityisesti supistukset koskevat sivistys-sektorille kuuluvia koulujen rakentamisia, laajennuksia ja saneerauksia. Keski-Suomen ja Pirkanmaan kouluinvestoinnit valmistelee OPM:lle Pirkanmaan ELY-keskus, saatuaan ensin kiireellisyysjärjestyksen maakuntien liitoilta. Lue lisää

Et itkeä saa Keuruu

Keskiviikko ei ollut sattumaa, mitään ei tapahtunut vahingossa. Tuntuukin aikamoiselta pluffilta, kun yksi toisensa jälkeen hokee, ettei valtion julkistamalla kuntakartalla, puolustusvoimain lopettamispäätöksillä, eikä sen paremmin Nokian Salon kaupunkiin kohdistavalla kuoliniskulla ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Näinhän sitä kansalle vakuutellaan ja pian itsekin uskotaan, miten taas asia hoidettiin kuin varkain, Lue lisää

Siirtomaavallan aika ei ole ohi

Eipä ollut maa eikä mikään jollei omistanut siirtomaata. Jo 1500-luvulla alkanut siirtomaavallan aika sai huipennuksensa 1800-luvun lopulla. Itsenäistyttyään Suomessa monella oli rinta rottingilla. Pisimmälle menivät ne korkeakoulumaailmassa esitetyt visiot, joiden mukaan uuden kansakunnan elinvoimaisuudelle olisi hyvin tärkeää hankkia oma siirtomaa. Siksi katseet suunnattiin kohden eteläisen Afrikan Ambolaa. Onneksi tästä älymystön piirissä elätellystä hankkeesta ei tullut mitään. Lue lisää

Perässähiihtäjinäkö jatkamme?

Lunta tulee tupaan, eikä vain Keuruun varuskunnan lopettamisesityksen kautta. Eikö olisi jo korkea aika korjata kurssia, miettiä, mikä meni pieleen ja lähteä luomaan uutta Keuruun tulevaisuutta?. Varuskunnan lopettamisesitykselle ei löydy selkeitä järkisyitä, täysin syyttömiä ovat itse kohteessa työskentelevät, jotka ovat joutuneet selkeän ja räikeän poliittisen pelin uhreiksi. Tämänkään toteaminen ei lämmitä, eikä vielä tuo ratkaisua koko seutukuntaa järisyttävään, kaikkien kaupunkilaisten jokapäiväiseen elämään vaikuttavaan tragediaan. Lue lisää

Miksi laillisuuteen pakottaminen on välttämätöntä?

Avoimuuden ja läpinäkyvyyden pitäisi olla itsestäänselvyys, kun puhutaan kunnan tai seurakunnan hallinnosta. Keskustelu tämän toteuttamiseksi pitäisi olla kunnan ja seurakunnan hallinnon sisäinen asia. Jos tämä ei johda mihinkään, niin tällöin on kaivettava esille, mitä laki sanoo.

Olen päässyt kokemaan totaalin kulttuurishokin toimiessani Keuruun seurakunnan kirkkovaltuutettuna. Seurakunnan korkeinta päätäntävaltaa käyttää kirkkovaltuusto. Meillä on ollut vuoden 2011 aikana kolme kirkkovaltuuston kokousta. Tammikuun järjestäytymiskokouksessa otin esille tiedottamisen ja esitin seurakunnan oman neljä kertaa vuodessa ilmestyvän joka kotiin jaettavan lehden julkaisemista siten, ettei tiedottamisesta aiheudu seurakunnalle nettomenoja. Lehti olisi mahdollista julkaista itsenäisenä tai sitten toisen lehden, esim. Suur-Keuruun, välissä liitteenä. Tällöin kirkkoherra Ossi Poikonen oli varsin skeptinen ja epäili mainoksilla kustannettavan lehden kirkollista laillisuutta. Asia jäi pöydälle odottamaan seurakunnan tekemää selvitystä. Lue lisää

Nyt minä en tätä kyllä usko

Keski-Suomen Seututerveyskeskus aloitti toimintansa tämän vuoden alussa. Kitkaa oli monenlaista. Sattuipa niin, että 20.4.2011 menin itse perheeni kanssa  Keuruun TK:hon. Odotussali oli pullollaan ihmisiä ja mitään ei tapahtunut. Pääsin kysymään, mistä kiikastaa, kun kukaan ei tunnu tietävän, mitä nyt oikein tapahtuu, on K-S Seutu-TK mennyt nurin. Tätä
potilaat kyselivät huolissaan ja minäkin yhdyin samaan hämmästelijöiden joukkoon. Ensin sairaanhoitajat kiersivät kysymystä. Lopulta kun en antanut periksi, saimme koko sali vastauksena, ettemme voi mitään, ettei meillä nyt ole yhtään lääkäriä. Lue lisää

Koulu vain vallanväline

Uuden vuoden merkeissä KSML:n sivuilla koulu on noussut arvoiseensa asemaan. Viimeisen viikon kirjoituksissa asianosaiset ja asiantuntijat peräänkuuluttavat järjen käyttöä seuraavasti: ”Mihin menet suomalainen koulu?”, ”Lukiolaisen tulevaisuus?”, ”Tikkakosken hyvin toimiva lukio on säilytettävä”, ”Aiemmin lukioista luvattiin aivan toista”, ”Lukioverkon romuttaminen on väärä ratkaisu”, ”Koulun tarkoitus ei ole tuottaa säästöjä”, ”Kenen etu on maaseudun alasajo?” Lue lisää

Itsepetoksen kautta keskittämiseen

KSML:n pääkijoituksessa  1. 2.2011 Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg peräänkuuluttaa  alkaneessa eduskuntavaalikampanjoissa todellisia ongelmia. Hallberg toteaa nykyistä sosiaalisemman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan tavoitteen ainakin tähän saakka jääneen vaalikeskustelussa taka-alalle, mainiten mm. alueellisen eriarvoistumisen.  Hallbergin ajatukset ovat perusteltuja ja eikö smal talkin voisi todella lopettaa. Viime vuosina olemme saaneet nähdä, miten varsinkin Suomessa keskittämisestä on tullut vallan strateginen työväline. Pihlajavesi oli aikoinaan itsenäinen kunta, mutta toisen maailmansodan traumat jättivät jälkensä, 132 pienen kunnan miestä kaatui, ja kunta liitettiin vuonna 1969 Keuruun silloiseen kuntaan, nykyiseen kaupunkiin. Pihlajaveden tarina traagisuudessaan etsii vertaistaan. Niin Pihlajavedellä kuin monilla muillakin itsenäisyytensä menettäneillä alueilla kehitys on kulkenut tai kehitystä on ohjattu kuntataajamien suuntaan. Kaikki on tapahtunut kuin varkain, kuin muuta vaihtoehtoa ei olisi ollut. Ensin menee koulu, sitten posti, pian kaupatkin. Näin palvelut ajetaan alas. Lue lisää

Taistelua Pihlajavedestä turpeen ja kuntakartan voimalla

Älkää uskoko, että asiat ovat niin kuin näyttävät. Luulen, että Pihlajavedellä on itseoikeus ottaa kantaa siihen, mitä on toimintojen alasajo, miten kirkas hiekkarantainen Pihlajavesi muuttui tummaksi humuspitoiseksi vedeksi.

Tässä helmikuun puolivälissä puhutaan varuskuntien lopettamisesta ja esityksestä uudeksi kuntakartaksi. Tunteet käyvät kuumina. Keuruun pioneerien toiminta on päätetty esityksessä lopettaa. Keuruu, siis myös Pihlajavesi, on kuntaministeri Henna Virkkusen esittämällä visiolla uudessa kuntakartassa siirretty osaksi Jyväskylää tai sitten yhteistoimintaan Mänttä-Vilppulan ja ehkä Jämsänkin kanssa. Hallitus korostaa, ettei esitetty kuntakartta ole hallituksen esitys, vaan on työryhmän esitys keskustelun pohjaksi. Lue lisää

Ei kuulu minulle, mutta pitäisikö?

Jos Suomessa urheilussa jokin menee päin mäntyä, niin ei mene aikaakaan, kun perustetaan ties minkälaista komiteaa pohtimaan, miksei suksi luista, miksei mitaleja sada niin kuin ennen, mikä on vialla. Jos tämäkään ei auta, niin on perustettava ihan oikea huippu-urheilutyöryhmä, jonka tehtävä on palauttaa Suomi maailmankartalle. Tätä työtä on tehty ja työryhmä ehdottaa, että opetusministeriö rahoittaa ja Suomen Olympiakomitea yhteistyössä Suomen Paralympiakomitean kanssa perustaa huippu-urheilun muutosprojektin, joka seuraavan 3-4 vuoden aikana johtaa toimintatavan muutosprosessia yhdessä siihen sitoutuvien urheilun lajiliittojen kanssa. Lisäksi opetusministeriö perustaa projektille seurantaryhmän, joka arvioi muutostyön vaikuttavuutta ja antaa lausuntonsa opetusministeriölle muutosprojektin tekemistä huippu-urheilun resursointiesityksistä. Lue lisää

Voi hyvänen aika sentään!

Ei ole aikaakaan, kun Saksassa oli karhu liikkeellä. Koko Eurooppa päivitteli, Italia pelkäsi,  Itävalta  kauhisteli, huusi lopulta karhumiehet apuun Suomesta, jotta mesikämmenestä päästäisiin ja sen viikon Eurooppaa kohdannut suurin uhka saataisiin eliminoitua. Viisi vuotta sitten tapahtunut episodi päättyi lopulta Bruno-karhun kuolemaan ja taas oli rauha maan päällä. Eurooppa säikähti ja pelkäsi, hoki, etteivät karhut kuulu Eurooppaan. Pohjola on sitä vastoin oma erillinen alueensa ja sinne se karhu kuuluu, ei meille eurooppalaisille, Suomen metsäläisille kyllä!

Suomen Turussa kerrotaan nähdyn suden jouluviikonloppuna. Poliisin mukaan poikkeavasti käyttäytyvä susi on havaittu sunnuntaina iltapäivällä kello kolmen ja neljän välillä. Poliisi suosittelee välttämään kulkemista ulkoilualueilla. Lue lisää

On se sitten niin väärin

Pian me nautimme metsiemme makuja, arvomarjoja juhlapöydissä. Tunnettua on, että suuri osa metsämme annista, sienistä, mustikasta, vadelmasta kuin puolukastakin on jäänyt metsäneliöiden ruoaksi tai putoamalla maahan lannoitteeksi. Suomalaisia on patistettu metsään, ei vain marjaan ja sieneen, vaan ennen kaikkea mieltä virkistämään. Houkuttelu ei ole täysin onnistunut. Suomalainen metsä koetaan vieraana, vain maalaisten ja ”jyväjemmareiden” temmellyskenttänä, varsinkin bisneksen muotona. Suomestakin on tullut markkinatalouden nimessä mallimaa, joka kuluttaa, ostaa, harvemmin itse kerää, laittaa ja valmistaa. Lue lisää

”Minä en voi luottaa sinuun!”

Istuimme hiljan vastatusten pöydässä, katsoimme toisiamme silmästä silmään kuin vanhassa hyvässä länkkärissä ”Vain muutaman dollarin tähden” ja sinä painoit liipasinta: ”Minä en sitten voi luottaa sinuun!”.  Keuruun pääministerin laukaus oli tarkoin suunnattu. Uskon, ettei vieressämme istunut ystävämme voinut ymmärtää, mitä se Merja Ahonen nyt. En minäkään ollut uskoa korviani.  Koetin olla mies ja vastasin: ”Sittenhän tunne on molemminpuolinen, en minäkään voi luottaa sinuun!”

Tämä episodi oli varoitus. Kuule korven ukko, jos et minua tottele, niin ei siitä hyvä seuraa. No, jokainen keuruulainenhan tietää, ettei siitä ole seurannut kuin purkutuomioita, uusia kokouksia, lukuisia lain vastaisia hylättyjä päätöksiä, valituksia demokratian nimissä ja toteamuksia, että ainahan voi valittaa hallinto-oikeuteen. Lue lisää