Pohjoismaissa puhumme nuorison päihteiden huolestuttavan suuresta käytöstä. Ylistämme mm. Suomessa vapautta. Kun me itse vanhemmat käytämme, niin emme sitä voi tai halua kieltää nuoriltammekaan. Korostamme, että on nuoren hyvä itsenäistyä mahdollisimman varhain. Jopa houkuttelemme nuoret omasta pesästään ja mahdollistamme nuorelle itsenäistyäkseen mitä hulppeimmat mahdollisuudet, taloudellisen tuen, tähän oman elämän itsenäiseen aloittamiseen.
Eihän itsenäistymisessä mitään pahaa ole, mutta mitä useimmin nuori ”työnnetään” omille teilleen juuri kasvatuksellisia näkökohtia perustellen. Käytännössä me vanhemmat haluamme itsekin elää eli kun nuoret ovat lentäneet pesästä, niin voimme itse olla vapaita, juuri sellaisia, mitä tarjoamme nuorillemme. Eihän siinäkään mitään pahaa ole, että löydämme vapautemme pitkällä keski-iässä, voimme elää lapsiemme estämän nuoren aikuisuuden uudelleen. Kaikki tämä mahdollistuu, kun nuoremme ovat lähteneet pesästä ja siirtyneet yhteiskunnan harteille, etupäässä Kelan ja kunnan sosiaaliviranomaisen vastuulle.
Voimme perustella toimintakulttuuria sillä, että tämä on tasa-arvoista. Tällä tavalla voi toimia niin rikas kuin köyhäkin. Suurin näkyvä merkitys tässä lähes maan tavan saaneessa käytännössä on vastuun siirtämisessä jo hyvin varhaisella iällä kodista yhteiskunnan harteille.
Tämä käytäntö on varsin epälooginen. Me vanhemmat pesemme kätemme kotoa muuton jälkeen syntyvistä nuoren ongelmista. Vaadimme yhteiskuntaa panostamaan nuoriin. Eli siirrämme vastuun täysin yhteiskunnan harteille. Nuori ei vain menetä kodin turvaa, vaan jo lukiot ovat ns. luokattomia ja kun jo peruskoulun yläasteellakaan nuorella ei enää ole sitä omaa luokkaa, mikä aiemmin oli nuoren olkapää ja tukija silloin, kun koti ei siihen pystynyt, niin nuoren ongelmat hyppäävät silmille sellaisella vauhdilla, mikä heilauttaa koko yhteiskuntaa. Syrjäytymisestä on tullut varsinkin 2000-luvulla kärjistynyt ongelma. Lasketaan, että yhden nuoren jääminen opiskelun ja tämän kautta työelämän ulkopuolelle tulee maksamaan nuoren elämänkaaren aikana jo hiukan yli miljoona euroa. Kun näitä syrjäytyneitä on joka kunnassa kymmeniä, kaupungeissa satoja, niin tämä on varmasti suomalaisen yhteiskunnan tämän päivän tikittävä aikapommi.
On synnytetty vuoden 2013 alusta käynnistyvä ns. nuoren yhteiskuntatakuu. Tämä on erinomainen asia. Valtion merkittävän nuoriin satsauksen rinnalla on äärimmäisen tärkeää poistaa niitä tämän päivän suomalaisen yhteiskunnan loukkuja, mitkä tukevat tätä ikävää syrjäytymiskehitystä. Ministeri Paavo Arhinmäen tulisi paneutua oman hallintokuntansa tukipolitiikkaan. Kun OKM tukee nuoria esim. urheilun laajalla sektorilla ja samalla ylistää nuoren elämän hyvinä elintapoina, mm. päihteettömyyttä, niin mitä järkeä tässä sitten on. Valtio tukee päihteiden vastaista toimintaa. Tupakan ja viinan ostoa valvotaan, nuoren TV:n katselua kontrolloidaan, ”ei suositella alle 15-vuotialle -tunnuksin jne. Tietysti voi sanoa, että mitä pahaa tässä sitten on? Ei mitään, mutta kun samaan aikaan tuetaan toisella kädellä urheilutapahtumissa juuri sitä, mitä omassa tiedotusohjelmassa kielletään. Lähes jokaisen urheilutapahtuman onnistumisen edellytys on mahdollisimman hyvin hoidettu kaljan jakelu kilpailupaikalla. Väkivalta rehottaa ja valtio levittelee käsiään voimattomana. Tätä toimintakulttuuria voisi kutsua päättömyydeksi. Valtio ottakoon vastuun omista linjauksistaan ja päätöksistään.
Näin on myös vanhempien kohdalla. Vanhemmat ottakoon vastuun omista lapsistaan, eivätkä vain systemaattisesti toimittaisi nuoriaan ”itsenäistymään” valtion harteille. Tämä kasvatuksellinen ajatusmalli nuoren itsenäistymisestä on varsin keinotekoinen. Tässä mallissa nuori kyllä todella muuttaa kotoa ja irrottautuu isän ja äidin lompakosta, mutta tulee yhä enemmän riippuvaiseksi toisesta luukusta, valtion kassasta. Tämä kehitys on merkittävä valtion menojen kartuttaja ja myös syrjäytymisen synnyttäjä.