Aurinko paistaa huhtikuisena torstaina pilvettömältä taivaalta. Olen palaamassa Pihlajavedelle valtatie 23:sta pitkin ja pistän vilkun oikealle kääntyäkseni Ähtärintielle. Onpas kauhean suuri lintu, itsekseni totean. Lintu on aivan puiden latvojen yläpuolella, aivan gsm-maston vieressä ja kiertää ympyrää. Olen kääntymässä ja mietin, miten pysäytän autoni. Takana tulee useampi auto. Ei auta kuin kääntyä Ähtärintien bussipysäkille.
Näin teen ja samalla takanani ollut auto pyyhältää ohi. Sehän on Saarisen Matti! Olen astumassa autosta, kun samalla jo soitan Matille. Matti, näitkö? ”Miten tuota olisi voinut olla näkemättä?” Siinä kävelen Vitaintielle katsomaan lentävää otusta. Matti, oliko se kalasääksi? ”Ei, ei se voi olla. Ei ne näin aikaisin täällä voi olla, kun järvet ja vesistöt ovat vielä paksussa jäässä.” Senhän täytyy olla sitten kotka. Näin siinä pähkäillään.
Se on jo hävinnyt, sen on täytynyt laskeutua. ”No, siellä voi olla joku hirvenraato tai joku muu elukka”, Matti opastaa. Ilmojen kuningasta ei enää näy. Soitan Pihlaisen Joukolle tai Sulkavan Ristolle kertoakseni ja kysyäkseni näkemästämme. Näin päätämme puhelumme.
Joukoa ei saa kiinni. Missä se mies nyt on, kun tilanne on päällä! Puhelimeen ei saa yhteyttä ja minä olen ihan maston juurella. Soitan Sulkavan Ristolle, puhelin soi ja kiireinen mies Risto vastaa. Kerron näkemästäni. Ristolla on aikaa keskustella. Kerron havainnostamme Matin kanssa ja kysyn saman, minkä Matiltakin. Oisko se kalasääksi? ”Ei se oikein voi olla, kalasääkset tulevat vasta huhtikuun puolen välin jälkeen ja kun nyt vedetkin ovat vielä jäässä.”
Se oli kauhean suuri, ainakin kolme-neljä kertaa suurempi kuin kanahaukka. Sen täytyy olla kotka, kysyn Ristolta. ”Kyllä, kyllä se on todennäköisesti ollut merikotka” Merikotka täällä sisämaassa? ”Ohikulkumatkalla ehkä Kuolan niemimaalle, Vienanmerelle.”
Sillä oli valkoista siivissä ja pyrstössä. ”Valkoista, ei se ole ollut merikotka. Kyllä te olette päässeet näkemään maakotkan.” Ootko ihan varma? ”Kyllä, varsinkin nuorilla maakotkilla on selkeästi siivissä ja pyrstössäkin nähtävissä valkoista. Kyllä te olette päässeet näkemään maakotkan.”
Voi sitä ylpeydentunnetta! Kiitän Ristoa informaatiosta. Minä hymyilen ja tietysti soitan heti Matille. Se oli maakotka, soitin Sulkavan Ristolle. ”No, eihän se voinut olla kalasääksi, nälkäänhän se olisi kuollut, kun järvet ovat jäässä”, Matti viisastelee.
Saarisen Matti on oikea metsien mies, on luonnontarkkailija, suunnistaja, kartantekijä, joka on katsonut karhuakin silmästä silmään, nähnyt ilveksiä ja näkee susien jälkiä harvasa päivä, mutta listaan on lisättävä maakotka. Hienoa.
Soitan vielä Pihlaisen Joukolle. En kysy, vaan sanon, että nähtiin tuossa maakotka. Kerron näkemämme uudelleen. Jouko uskoo yksilön olevan sama kuin edellisellä viikolla Keurusseudulla nähdyn.
Tuo maakotka oli nyt niin lähellä, että se olisi ollut helposti kuvattavissa kameralla, joka ei tietenkään ollut mukana. Ja kännykällä taas on aivan turha luontokuvaa yrittää ottaa. Voi tätä pihlajavetistä luontoa, eipä ole sen voittanutta!