Minä pelkään, pelkäätkö sinä?

Suomi eli pari vuotta sitten Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden ympärillä. Tällöin puhuttiin koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. Tätä pidettiin yleisesti uutena ilmiönä ja siihen luvattiin puututtavan tiukin ottein. Nyt tulokset osoittavat, että konkreetisti kauheuden läheltä kokeneet ovat selviytyneet suht’koht hyvin. Hyvä näin, jälkihoito on toiminut. Aselupien suhteen kontrolli on merkittävästi tiukentunut. Miten koululaiset Suomen oppilaitoksissa voivat nyt, on vaikeaa mitata. Ovatko tapahtuvat vaikuttaneet yleiseen ilmapiiriin, onko kiusaaminen vähentynyt, nähtäneen pitemmän ajan kuluessa.

Ampumisia ei lopeta aseita hävittämällä. Kun tilanne on sellainen, että sisäasianministeriön poliisiosaston asetilaston/asekannan mukaan 23.1.2009 Suomessa oli 1 574 739 ampuma-asetta, niin lähes joka kolmatta asukasta kohden on ase.  Tämä on maailmanlaajuisestikin huolestuttavan paljon, mutta tätä ongelmaa ei ole poistettavissa minkään yleisen aseistariisunnan avulla. Sen sijaan yleisen mielipiteen kautta tuloksia syntyy nopeammin. Tämän vuoksi Hilkka Ahteen tapaus on hyvä mittari.

Jokelan ja Kauhajoen uhrien merkitys on jo vaikuttanut yleiseen mielipiteeseen. Tämä on hirvittävä tapa muuttaa asenteita, mutta näin se vain tapahtuu. Tätä kehitystä on nopeuttanut Norjan 77 nuoren kuolemaan johtanut mieletön ampuminen viime kesänä. Nyt tiedetään, että tekoon syyllistynyt Anders Breivik on ollut nuorena koulukiusattu.

Tältä pohjalta Hilkka Ahteen työpaikkakiusaamisen poliisitutkinta ja sen seurauksena tapahtuneita potkuja ei painettu villasella. Nyt asiasta puhutaan ja joka päivä eri puolilta Suomea löytyy karmeita työpaikkahäirinnän esimerkkejä. Hilkka Ahteen tapaus tuo tietoa työpaikkojen salaisista sisäpiireistä, mutta on myös pelote. Jos avaat suusi, niin mikään ei estä työnantajaa antamasta sinulle kenkää. Tällä hetkellä paremminkin kukaan ei uskalla avata suutaan, kun työ ja siitä saatava ansio on välttämätön elämisen ehto. Työtä ei haluta menettää. Ja toisaalta, jos kritisoi, niin siitä saa ikuisesti otsaansa pysyvän marisijan, vaikean työntekijän leiman, mikä estää uuden työn saannin.

Tämä työpaikkakiusaamisen ja –häirinnän ongelma ei kierrä mitenkään Keuruutakaan. Ongelma on täällä tänään ja moni on vaihtanut työpaikkaansa, kun ei enää ole kestänyt, mutta on kuitenkin pitänyt suunsa kiinni em. syyn vuoksi. ”Kauheaa on, kun johtaja tulee ihan milloin vain huoneeseen koputtamatta. Kyllä sitä huutoa vielä kestää, mutta kun koskaan ei mikään ole hyvin, aina on tehty väärin. Kyttääminen on hirvittävää. Aina saa pelätä. Mitään ei uskalla tehdä tai sen kyllä oppii, että kun sanoo, että kyllä johtaja, kyllä johtaja, niin saa tehdä työnsä rauhassa kuin robotti, ajattelematta, monotonisesti. Turha tästä on kuvitella syntyvän mitään uutta. Tästä on luovuus kaukana.”

Otan yhteyttä Aluehallintoviraston työsuojelualueen juristiin Tove Lindelliin Vaasaan ja kysyn, mitä asiassa voidaan tehdä, kun työpaikkahäirintä on jatkuvaa, ei vain yhtä työntekijää, eikä vain naispuolisia työntekijöitä koskevaa. Juristin kuivan kälpä kirjallinen vastaus kertoo:

” Asian vireillepano työsuojeluviranomaisessa häirintäasiana edellyttää, että työntekijä ensin ilmoittaa häiritsijälle, että hän kokee tämän käyttäytymisen epäasialliseksi ja ettei hyväksy hänen menettelyään. Mikäli tämä ei auta, työntekijän tulee viedä asia esimiehen tietoon. Jos esimies ei ota asiaa käsittelyyn, tulee työntekijän viedä asia organisaatiossa ylöspäin. Työsuojeluviranomaisen tehtävänä on valvoa työsuojelusta annettujen säädösten ja määräysten noudattamista. Häirinnän ja epäasiallisen kohtelun osalta työsuojeluviranomainen valvoo, että työnantaja noudattaa tälle työturvallisuuslaissa (738/2002) määriteltyjä velvollisuuksia. Jos osapuolet eivät halua nimeään mainittavan, asian käsittely häirintäasiana on mahdotonta.”

Eli jos häirintää esiintyy, on otettava henkilökohtaisesti yhteyttä esimieheen ja vietävä mahdollisesti asiaa eteenpäin, vain oman persoonansa kautta. Muuten asia ei etene. Tämä on tämän päivän laillista todellisuutta, mikä ei johda toivottuun tulokseen, parempaan ilmapiiriin, työpaikkakiusaamisen vähenemiseen, kun työntekijä pelkää ja tekee sitä ihan perustellusti. Voiko asia olla niin, että työntekijän ainoa mahdollisuus on tehdä asiasta julkinen? Näin on tapahtunut Hilkka Ahteen tapauksessa. Jokelan ja Kauhajoen uhrit toimivat tehokkaana mielipiteen muokkaajana. Toivottavasti Hilkka Ahteen kohdalla tapahtuu samoin.