Rohkea nainen
Näin siinä käy, kun amatöörit ovat asialla. Näin siinä käy, kun naiselle annetaan mahdollisuus: Urheilutoimittajat ympäri maan ylistävät suomalaista oikeuslaitosta oikeudenmukaisuudesta ja jämäkkyydestä. Kansa sai syyllisen, synti sai palkkansa, noita poltettakoon roviolla. Suomalainen urheilu puolestaan osoitti puhtautensa. Kaikki on hyvin, onko?Johanna Aatsalo-Sallinen sohaisi muurahaispesää, jossa Jari Räsänen on uhri, mutta kuitenkin sivuseikka. Journalismi tarvitsee rohkeita itsensä likoon laittajia. Oli Jari Räsänen syytön tai syyllinen, joutui hän kantamaan kielteisestä julkisuudesta kohtuuttoman taakan. Tapaus osoitti kuitenkin, että urheilu on Suomen keppihevonen, mitä ilman emme voi elää. Arvostelu tai yleensäkin vallitsevien arvojen kyseenalaistaminen on pyhäinhäväistys.
Esko Aho ja Matti Louekoski käyttäköön saamansa rahat puolueissaan työhön rehellisten arvojen puolesta. Ne, jotka uskovat suomalaisen urheilun puhtauteen korkatkoon kuohujuomapullon ja todetkoon ”eläköön leijonat”: on hienoa olla suomalainen urheilujohtaja. Ne jotka eivät ole yhtä sinisilmäisiä, vaan hiekan epäilevät urheilun vilpittömyyttä, laittakoon tilille tupsahtaneet rahat suomalaisen urheilun anti-doping- ja etenkin nuorten valistustoimintaan. Marjo Matikainen-Kallström puolestaan kummajaisena miehisessä suomalaisessa urheilujohtajakaartissa lahjoittakoon rahansa Jari Räsäsen hirvittävästi syyttä kärsimään joutuneelle vaimolle.
Se joka todella uskoo suomalaisen urheilun tai yleensä huippu-urheilun vilpittömyyteen heittäköön ensimmäisen kiven. Jari Räsäsen kärsimykset siirtyivät hetkessä Johanna Aatsalo-Sallisen hennoille hartioille. Johanna erilaisena massasta poikkeava urheilutoimittajana uskokoon edelleen asiaansa. Yrityksesi käynnistää avoin keskustelu urheilusta ja myöskin sen kielteisistä puolista vihellettiin poikki. Varmaa on kuitenkin, että huippu-urheilu tarvitsee ravistelijoita, jotta pysyttäisiin oikeilla raiteilla. Jos me tapamme kritiikin, voimme samalla kuopata koko kilpaurheilun. Kunnian-, vallan- ja rahanhimo eivät kuitenkaan voi pysäyttää liikuntajunaa, jossa päivittäin suuri osa suomalaisistakin etsii kuntoa, elämyksiä ja reippailun nautintoa.
Urheilu on hyvä palvelija, mutta kun se pyrkii herraksi, kaikki keinot tuntuvat olevan sallittuja.
Voi minkä teit, Johanna!
En ole näkijä, en sen paremmin ennustajaeukkokaan, vaikka moni näin on viimeisen neljän vuoden aikana todennut ja samalla kysynyt, mistä sinä tiesit, että STT:n doping-jupakan takana olikin todellista tietoa, todellista asiantuntemusta, mikä haluttiin peittämään.
Neljä vuotta sitten kirjoitin artikkelin: Voi minkä teit, Johanna ja se oli liikaa monelle. Tappouhkauksia, nimettömiä puhelinsoittoja aamuyöstä, lasteni uhkailuja, kaikkea tätä satoi. Kun sitten uskalsin runsas vuosi sitten Lahden kisojen alussa toistaa kirjoituksessani STT:n jupakan haamun vielä uhkaavan, niin viestien ja soittojen sanoma oli samansuuntainen. Vihaiset soitot vain lisääntyivät. Nyt tuntuu jo koomiselta ajatella niitä Lahden kisojen aikaisia tapahtumia. Kun jatkoin kirjoitustani Lahden kisojen toisella viikolla, niin eräs ”Räsäsen tuttu” ensin uhkasi suolata minut, mutta soitti kisojen lopussa uudelleen ja sanoi: En taidakaan tappaa sua, sorry vaan!
Uskoimme, että Harri Holkeri nousi kymmenen vuotta siten suomalaisen urheilun puhdistajaksi, kun poisti keskusliittokäytännön ja synnytti Suomen Liikunta ja Urheilun. Ajatus ja päämäärä oli mahtipontisen hieno, mutta valitettavasti nyt jälkikäteen katsottuna operaatiosta syntyi pannukakku, sellainen imelä hurskastelu, mitä ei hevillä maistele. Ei poistuneet keskusliitot, valtion tukimarkat eivät ohjautuneet sinne minne oli tarkoitus eli pelaajalle, juoksijalle, hiihtäjälle, uimarille tai liikkuvalle lapselle ja nuorelle. On murheellista katsoa, että edelleen valtion kukkarolla elätetään valtakunnallisia organisaatioita, vaikka puhutaan kauniisti ruohonjuuritasosta.
Mutta STT:n toimittaja Johanna Aatsalo-Sallisen sanoma elää. Suomen urheilu ei ole sen pahempaa kuin muuallakaan, mutta nyt täällä uskalletaan jo puhua oikeaa kieltä. En ole näkijä, kun sanon tänään 12.4.2002, että monella urheilujohtajalla on paha olla, moni haluaisi olla kaukana siitä hiekkalaatikosta, jossa kakkuja on pyöritelty.
Tämän päivän doping-keskustelu on ravistellut urheilun uskottavuutta. Se mitä nyt on jo paljastunut ja pian tulee julkisuuteen, ei ole mitään kovin ihmeellistä. Yksikään 1990-luvulla valtakunnallisena urheilujohtajana toiminut ei ole tietämätön dopingista ja sen yleisyydestä. Katsokaa niitä selityksiä, mitä näette TV:ssä ja lehdistössä. Miten toimii lintuemo, kun poikasia jokin uhkaa; se harhauttaa!
Keskustelu on paikallaan, mutta kuka on tämän miljoona-show:n maksaja. Se olet sinä, sinä juuri!
Kaikki tuomitsevat Hiihtoliiton toimet – kansa sai syntipukin
Kaikki tänä päivänä hokevat, miten tämä on mahdollista. Samalla vaaditaan päitä pukille. Kaikki vakuuttavat tietämättömyyttään. Kolme vuotta sitten ja sen jälkeenkin Hiihtoliitossa kuohui. Silloin johtajat vaativat anteeksipyyntöä ja huimia rahallisia korvauksia, kun heidän rehellisyyttään oli epäilty. Nyt jokainen tehköön itse johtopäätöksensä, oliko dopingin käytön esille tuonut Johanna Aatsalo-Sallinen se iso paha susi, joka yritti liata puhtaan hiihdon mainetta vai löytyisikö aineksia vilpin peittoon myöskin isoista syyttömyyttä vakuuttaneista miehistä.
Oikeudenkäynnit kertoivat, etteivät Johanna Aatsalo-Sallisen osoittamat todisteet dopingin käytöstä olleet riittävät. Ja näin Hiihtoliiton johto löi rintaansa ja uskoi, että maineen puhdistus antoi taas vapaat kädet. Valitettavasti usein valheen jäljet ovat lyhyet ja jälleen palattiin sylttytehtaalle. Hyvä urheileva Suomi, nyt vesillä ui isoja kaloja, särjet ja muut sintit ovat vain uhreja!
Toisaalta voidaan sanoa, että Hiihtoliitto on myöskin uhri. Muut, varsinkin yksilölajit, nauravat takanapäin, vahingoniloisina. Iloisina siitä, että käry ei osunut heidän kohdalleen. On turhaa hurskastelua uskoa ja luulla, että Hiihtoliitto on nyt käytävän keskustelun ainoa syntipukki. Joukkueurheilussa doping ei juurikaan ole ongelma, vaikka Maradonan sekoilut ovat kaikkien tiedossa ja vaikka suomalainen jääkiekkoväki 1970-luvulla joutuikin kokemaan käryn käyneen. Suomessa ja maailmalla yksilölajeissa käytetään surutta vauhdittajia ja niiden peittäjiä. Valitettavasti dopingin kehittäjät ovat vain pari-kolme vuotta edellä testausjärjestelmien kehitystä. Kun löydetään uusi kemikaali nopean onnen lähteelle, niin täysin uskottoman ja aukottoman analyysimenetelmän kehittämiseen menee aikaa – valittavasti aivan liian kauan.
Kaikki me muistamme, miten DDR:n urheilumaine romuttui. Menestys oli perustunut kemian ja lääketieteen huippuosaamiseen. Monet muistavat, miten halveksuttuja DDR:n sankarit tämän jälkeen ja useat vielä tänäänkin ovat. Nyt Suomessa me olemme samassa tilanteessa. Meillä valmennustaso on maailman huippua, mutta tämä ei vielä riitä. Jotta pysyisimme vauhdissa mukana, on otettava DDR:ssa tehokkaiksi havaitut menetelmät käyttöön. On huvittavan häpeällistä katsoa, kun valmentajat, monet lääkärit ja muut asiantuntijat vakuuttavat tietämyyttään dopingin yleisestä käytöstä.
Uskallan väittää, ettei Suomessa ole yhtä ainoaa puhdasta maailman luokan kilpailuihin osallistuvaa yksilölajia. Joukkuelajeja kyllä löytyy. Älkäämme tuomitko Hiihtoliittoa ja koko hiihtoa samalla ummistamalla silmämme koko urheilua koskevasta mätäpaiseesta.
Rehellisyys maan perii – sinisilmäisestikö?
Puhelin soi klo 6.38: ”Sinä valehtelet, miten voit väittää, ettei löytyne yhtään kansainvälistä urheilulajia, missä ei käytetä dopingia, miten sinä voit noin sanoa, mihin tietämyksesi perustuu? Silloin kun ei tiedä, on parempi olla hiljaa”. Näin alkoi aamuni 20.2.2001 ja elettiin Lahden kisoja.
Soittaja oli joku Heimo Lajunen, joku asiantuntija, jota en tuntenut, joka lopulta paiskasi luurin korvaani. Olen sen aamun Keskisuomalaisessa herätellyt penkkiurheilevaa kansaa sinisilmäisyydestä, puolustanut rohkeaa naista Johanna Aatsalo-Sallista, joka uskalsi tuoda esille sen, minkä oli itse pystynyt kokemaan, toteen näyttämään ja joka oli pilannut kansallisen ryhdikkään rehellisen päiväunen.
Nyt lähes kaksi vuotta myöhemmin tiedän, kuka Heimo Lajunen on, nyt suomalaiset tietävät, missä suossa norjalainen hiihto rämpii ja oma kotimainenkin yrittää väittää uskottavuuttaan. Kaksi vuotta sitten kirjoitukseni kohdistui yleiseen mielipiteeseen, joka vielä silloin uskoi suomalaisen urheilun puhtauteen, ei kyllä norjalaisen! Nyt tämä piikki on osoitettu kahdelle tietäjälle niin fyysisen kuin henkisenkin elämän tuntijalle vuoden valmentajaksi itseään tituleeraavalle erikoislääkäri Heimo Lajuselle ja pastori Orvokki Harjuvaaralle, jotka kirjoittivat ja ottivat kantaa ”rehellisyys maan perii” – kliseen alla.
Heimo Lajunen on oikeassa, että urheilun likapyykki on pestävä perusteellisesti. Olen samaa mieltä pastori Orvokki Harjuvaaran kanssa, kun väittää Heimo Lajusen suhtautumista sinisilmäiseksi. Jotta kemistinä olisin puhtaampi, parempi, olisin tietävämpi, rehellisempi, niin on minun osoitettava , että pastori se nyt vasta sinisilmäinen on.
Luuleeko hengellinen tulkki, uskooko fysiikan tuntija todella, että urheiluelämä itse voi likapyykkinsä pestä, uskooko pastori sinisilmäisesti Ari-Pekka Kyrön kertoneen sen, minkä tietää ja sen mitä kertoi, kertoi vain rehellisesti ja aukottomasti? Totta puhut empatiassasi rivien välissä, kun ylistät Ari-Pekka Kyrön joutuneen kertoessaan rehellisesti kärsimään, joutui käymään helvettiä läpi ja koki varmasti jonkinmoista helpotusta kun norjalainen vuoristojuna alkoi yskiä. Ari-Pekka Kyrö olisi kyllä päässyt huomattavasti helpommalla kun ei olisi leikkinyt tohtoria ja olisi kertonut koko totuuden, kertonut suoraan, ketkä ovat Suomessa olleet ja ovat doping-auton kuljettajia. Mutta suomalainen mies on ryhdikäs. Ystävää ja päällikköä ei petetä, ei vaikka maine menisi. Suomalainen on tosi mies.
Ihmettelen pastori Orvokki Harjuvaaran ajatuksenkulkua, kun kritisoi Heimo Lajusen halua puhdistaa suomalainen urheilun pesä, kun moni syytön joutuu kärsimään. Meidän on aivan turha puhua globalisaatiosta, turha yrittää voittaa maailman laajuista ongelmaa. Meidän on turha yrittää olla maailmanparantajia doping-keskustelussa, jos emme pysty omaa pesäämme puhdistamaan. Kyllä, pastori, puhdistautumien lähtee ennen kaikkea meistä itsestämme, minusta ja sinusta.
Lahden kisojen aikaan tapasin yrityselämämme suuren kansainvälisen johtajan, joka oli huolissaan Suomen urheilun tilasta. Hänen edustamansa firma ei ollut Lahden kisojen sponsorina, mutta pääjohtaja oli vakaasti sitä mieltä, että yrityselämän pitää kantaa vastuunsa koko doping-ongelman mahdollistajana. Hänen mukaansa Lahden kisojen yritysten olisi pitänyt puristaa totuus hiihdosta nopeasti ettei velli palaisi pohjaan. Sain tehtäväksi koota kansallisen korkean tason foorumin, jossa oli mukana yrityselämä pääjohtajineen, ministeriöt, eduskunta, lääninhaalitukset, yliopistot professoreineen ja entiset olympiasankarit ja ei yhtään nykyisen urheiluliikkeen johtajaa, ei valmentajaa eikä urheilijaa.
Kaikki oli valmista, pöytä oli jo katettu puhkaisemaan suomalainen doping-kupla. Paria kutsuttua lukuunottamatta 25 maamme vaikuttajaa lupasi tehdä voitavansa ja kokoontua suljetuin ovin pohtimaan ja pikaisesti päättämään, miten selitysten ja syyttelyiden farssi voitaisiin viheltää poikki. Mutta mitä tapahtui, oliko asioilla yhteyttä toisiinsa vai oliko puhdas sattuma, että kutsukirjeet jäivät työpöydälle lähettämättä, jäivät, kun pöytää puhdistamatta näytettiin ovea? Matti Ahde oli erotettu Veikkauksen toimitusjohtajan paikalta.
Heimo Lajunen, olet oikeassa, totuus on ensin kaivettava, pyykki pestävä ja vielä kotona, jotta kuopasta nousisi tukeva ja uskottava ajatus, mitä ilman emme voi löytää huomista, sitä liikunnan iloa, mikä päivästä toiseen antaa sadoilletuhansille suomalaisille niin nuorille kuin vanhoillekin elinvoimaa.
Liikunta ja Kihu – tulkaapa kuorestanne!
Puhelin soi klo 6.38: ”Sinä valehtelet, miten voit väittää, ettei löytyne yhtään kansainvälistä urheilulajia, missä ei käytetä dopingia, miten sinä voit noin sanoa, mihin tietämyksesi perustuu? Silloin kun ei tiedä, on parempi olla hiljaa”. Näin alkoi aamuni 20.2.2001 ja elettiin Lahden kisoja.
Soittaja oli joku Heimo Lajunen, joku asiantuntija, jota en tuntenut, joka lopulta paiskasi luurin korvaani. Olen sen aamun Keskisuomalaisessa herätellyt penkkiurheilevaa kansaa sinisilmäisyydestä, puolustanut rohkeaa naista Johanna Aatsalo-Sallista, joka uskalsi tuoda esille sen, minkä oli itse pystynyt kokemaan, toteen näyttämään ja joka oli pilannut kansallisen ryhdikkään rehellisen päiväunen.
Nyt lähes kaksi vuotta myöhemmin tiedän, kuka Heimo Lajunen on, nyt suomalaiset tietävät, missä suossa norjalainen hiihto rämpii ja oma kotimainenkin yrittää väittää uskottavuuttaan.. Ari-Pekka Kyrö olisi kyllä päässyt huomattavasti helpommalla kun ei olisi leikkinyt tohtoria ja olisi kertonut koko totuuden, kertonut suoraan, ketkä ovat Suomessa olleet ja ovat doping-auton kuljettajia. Mutta suomalainen mies on ryhdikäs. Ystävää ja päällikköä ei petetä, ei vaikka maine menisi. Suomalainen on tosi mies.
Lahden kisojen aikaan tapasin yrityselämämme suuren kansainvälisen johtajan, joka oli huolissaan Suomen urheilun tilasta. Hänen edustamansa firma ei ollut Lahden kisojen sponsorina, mutta pääjohtaja oli vakaasti sitä mieltä, että yrityselämän pitää kantaa vastuunsa koko doping-ongelman mahdollistajana. Hänen mukaansa Lahden kisojen yritysten olisi pitänyt puristaa totuus hiihdosta nopeasti ettei velli palaisi pohjaan. Sain tehtäväksi koota kansallisen korkean tason foorumin, jossa oli mukana yrityselämä pääjohtajineen, ministeriöt, eduskunta, lääninhaalitukset, yliopistot professoreineen ja entiset olympiasankarit ja ei yhtään nykyisen urheiluliikkeen johtajaa, ei valmentajaa eikä urheilijaa.
Kaikki oli valmista, pöytä oli jo katettu puhkaisemaan suomalainen doping-kupla. Paria kutsuttua lukuunottamatta 25 maamme vaikuttajaa lupasi tehdä voitavansa ja kokoontua suljetuin ovin pohtimaan ja pikaisesti päättämään, miten selitysten ja syyttelyiden farssi voitaisiin viheltää poikki. Mutta mitä tapahtui, oliko asioilla yhteyttä toisiinsa vai oliko puhdas sattuma, että kutsukirjeet jäivät työpöydälle lähettämättä, jäivät, kun pöytää puhdistamatta näytettiin ovea? Matti Ahde oli erotettu Veikkauksen toimitusjohtajan paikalta.
Tänään me taas luemme uutisia Italiasta, päivittelemme, miten tämä on mahdollista. ”Tässä täytyy olla virhe. Eihän kukaan voi olla noin tyhmä, noin härski.” Yritysjohtajien koolle kutsuminen ei enää auta, olemme jo niin syvällä suossa. Mutta Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellinen tiedekunta ja KiHu kantakoon vastuunsa ja tulkoon ulos kuorestaan ja kertokoon kansalle, missä urheilu tänään makaa valtion tuen kaventumisenkin uhalla. Kuinka kaipaankaan liikunnan tutkijan emeritus-professori Kalevi Heinilän kirkasta sanomaa tässä pimenevässä illassa.
Mitä me urheiluelämää syytämme, miksi olemme sinisilmäisiä! Urheilu on koko yhteiskuntamme peili. Sama kaiken salliva vallan- ja voiton himo on nähtävissä yhteiskuntamme eri toimialueilla politiikasta puhumattakaan. Urheilu voisi olla tiennäyttäjä, moraalin puhdistaja. Heimo Lajunen, olet oikeassa, totuus on ensin kaivettava, pyykki pestävä ja vielä kotona, jotta kuopasta nousisi tukeva ja uskottava ajatus, mitä ilman emme voi löytää huomista, sitä liikunnan iloa, mikä päivästä toiseen antaa sadoilletuhansille suomalaisille niin nuorille kuin vanhoillekin elinvoimaa.
Juristin moraalin kyseenalaistaminen rikkoo yhteiskunnan peruspilareita
En ole pesäpallomies. En ole käynyt katsomassa pesäpallo-ottelua sitten sen jälkeen, kun lukkari- ja mailavirtuoosi Kalevi Luoma siirtyi kentän sivuun. Sen sijaan pesäpallon sopupelijupakka on kiinnostanut. Kun tiedän omankin pelitaustani kautta, että sopupeli on kuulunut suomalaiseenkin palloiluun vuosikymmeniä ja kun muistan itsekin 1970-luvulla nuoreni jalkapalloilijana sopineeni yhden ottelun lopputuloksen, niin kommentoin meneillään olevaa pesäpalloprosessia ja sen suhdetta muuhun urheilutoimintaan..
Oma joukkueeni sai palkkioksi siitä, kun emme pelanneet tosissamme, yhden saunaillan. Nyt pesäpallossa panokset ovat olleet aivan muuta. Oleellista nyt on ollut oman edun tavoittelu. Silloin kun me sovimme, joka poika sai kolme kaljaa tai limsaa mieheen ja makoiset löylyt sekä sen tunteen, että kyllä me ollaan tärkeitä, kyllä meitä arvostetaan, kun tullaan sopua tarjoamaan.
Pesäpallossa tuli esiin lajin arvostuksen puute. Eihän Hesassa monikaan lajia tunne eikä kellään vuosikausia lajille uhranneella pelimiehellä tai -naisella ollut mahdollisuutta päästä erinomaisuudestaan huolimatta kansainvälisille kentille. Taloudellisesta hyödyn tavoittelusta haettiin lohtua, haettiin korvausta käytetystä ajasta ja askelta helpompaan tulevaisuuteen kadehtien jääkiekkoilijaa, joka on päässyt rahoihin käsiksi, vaikka ei käytä harjoitteluun sen enempää aikaa kuin pesäpalloilijakaan.
Kuitenkin kahdessa viikossa pyyhkäistiin lokaan se vuosikymmenien työ, mitä Pesäpalloliitto Tahko Pihkalan innoittamana on sydämellään tehnyt. Kukaan tuskin voi olla eri mieltä siitä, että mm. Timo Hakalan kautta pesäpallo kulki valtakunnassa tiennäyttäjänä. Puhuttiin rehtiydestä, puhuttiin Tahko Pihkalan perinnön vaalimisesta ja tuloksia syntyi.
Sitten kymmenien tuhansien pesäpalloilijoiden joukosta löytyi muutaman sadan joukko, joka vei uskottavuuden lajilta. En ole ennen nähnyt sellaista suomalaista suoraselkäistä vaikuttajaa, joka oman ammattikuntansa moraalia kyseenalaistaen ottaa julkisesti kantaa sopupelijupakkaan. Kansanedustaja, juristi Juha Karpio sanoi sen, mitä koko pesäpalloväen olisi pitänyt tehdä jo kaksi vuotta sitten. Miksi jatkaa juupas-eikäs -leikkiä, kun näyttö on aukoton. Tässä pelissä ei ole voittajana puolustettava pelaaja, ei sen paremmin pesäpallo, mutta sen sijaan asianajajat, joiden korvaukset nousevat pilviin.
Suomalaisessa ja tietysti myöskin kansainvälisessä urheilussa dopingista kärähtänyt urheilija väittää, ettei tiedä, mistä vauhdittava kemikaali on kotoisin ja miten ihmeessä sitä on joutunut omaan kehoon. Käryn jälkeen lähes poikkeuksetta alkaa huvittavia piirteitä saanut mediaralli, jossa ei palstamillejä säästellä. Jos positiivisen näytteen antajalla on riittävän uskottava selitys, usein mitä mielikuvituksellisin, niin kansallinen liitto langettaa varoituksen.
Pesäpallon sopupelissä Pesäpalloliitto on ollut voimaton. Suomalaisen on vaikea uskoa idoliurheilijastaan mitään pahaa. Kun me ihmiset teemme virheitä päivittäin, niin huippu-urheilijalle emme edes anna mahdollisuutta kertoa, että tein väärin. Usein painostus tulee penkkiurheilijoiden kautta, mutta valitettavasti ainakin yhtä usein ko. olevan lajiliiton edun nimissä.
Urheilu on suomalaisille sellainen illuusio, mitä emme halua menettää. Suomi on juostu maailmankartalle, Suomi on voittanut Ruotsin jääkiekon MM-finaalissa, mitalleja on tullut asukalukuumme nähden keskimääräistä enemmän. Tätä voiton ja mitalisateen itsetuntoa kohentavaa tunnetta emme halua menettää. Jokainen lapsi pelkää sitä päivää, kun kirkkain silmin voi sanoa: en usko joulupukkiin. Varatuomari Juha Karpio avasi pelin rohkeasti. Nyt pallo muilla kollegoilla ja ennen kaikkea urheilijoilla itsellään. Missä on se moraali, joka synnyttää todellisen arvostuksen? Urheilu ja sen ympärillä pyörivä itsekkyys, omaeduntavoittelu ja kohtuuton rahanhimo on syöpä. Siitä huolimatta haluan naivisti uskoa vielä urheiluun terveellisenä elämäntapana.
Kilpaurheilun rappio
Viime vuosien uutiset ovat koskettaneet urheiluliikettä rajulla tavalla. KOK on elänyt jo vuosikymmeniä pysähtyneisyyden aikaa. Monelle julkisuuteen 1990-luvun lopulla nousseet paljastukset eivät tulleet yllätyksenä. Joka tapauksessa KOK ei voi jatkaa enää samalla tavalla salakerhona. Korruptio ja muutkin esille tulleet laittomuudet pakottavat urheiluliikkeen arvioimaan uudelleen, mikä on olympiahengen mukaista.
Kaiken takana on raha. Yhtä hyvin voisi sanoa, että elämäämme hallitsee ja säätelee mitä suurimmassa määrin ahneus, vallanhimo ja seksi. KOK:n kuviossa tämä tuntuu myös olevan jokapäiväistä ”rutiinia”. Valitettavasti myöskin suomalainen joka päivän urheilu on joutunut markkinatalouden pyörteisiin.
Maamme urheiluelämä on kaukana niistä ihanteista, mistä se vielä vuosikymmenet sitten ammensi voimansa. Tällä hetkellä ikävä kyllä raha näyttelee pääosaa puhuttiinpa sitten kilpa-, harraste- tai terveysliikunnasta. Seurat kipuilevat toimeentulon äärirajoilla. Tässä kilpailussa heikot todella sortuvat vahvojen ja röyhkeiden tieltä.
Ja mikä surullisinta, niin maamme kärkipään urheilujohtajat, joiden pitäisi olla esimerkkeinä muille, ovat ensimmäisinä korruptoituneet. Oman edun tavoittelu on juuri sitä, mitä 90-luvun länsituulet ovat tuoneet mukanaan. Toisen huomioonottaminen ei enää ole ensiarvoisen tärkeää. Uuden ajattelumallin oppikirja sanoo, että kaikilla on samat mahdollisuudet pärjätä. Kaikki lähtevät tässä kilpailussa samalta viivalta. Sosiaaliliikunnan aika on ohi.
Tässä kilpajuoksussa ei enää pärjätä pelkällä talkoovoimalla. Seurojen talous joutuu kohtuuttomiin vaikeuksiin ensisijaisesti aivan pilviin nousseiden urheilijapalkkioiden vuoksi. Joku Harry Harkimo on niin kovaksikeitetty peluri, että tämän päivän armoton urheilun henki antaa Jokerille vain lisäpuhtia. Sen sijaan pääkaupunkiseudun ulkopuolisten seurojen toimintaedellytykset kaventuvat huolestuttavasti.
Syntynyt kilpajuoksu hengissäpysymisen rajamailla on aiheuttanut maamme liikuntaelämässä uusjaon. Seuroja menee konkurssiin vuosittain kymmeniä ja näistä suurin osa on ns. kilpaurheiluun vihkiytyneitä. Voisi sanoa, että maakuntakeskuksien seurojen toiminta nykyisellä mallilla ei enää ole mahdollista.
Tämä varsinkin perinteisten lajien pahaolo on antanut uusille yrittäjille elintilaa. Viime vuosina Suomen Liikunta ja Urheilu ry:n teettämistä liikuntaparametreistä on luettavissa, että lähes jokainen ns. perinteinen laji on menettänyt kannatustaan. Tilalle on työntynyt vyöryn omaisesti mm. salibandy, jonka harrastuksen kasvu viidessä vuodessa ylittää 50 %:n rajan. Tällaisia kasvukäyriä ei ole millään muulla lajilla esittää. Yksilölajien puolella mm. lumilautailu nousee kohisten.
Jako jyviin ja akanoihin on ollut rajua. Tämä on selkeästi nähtävissä myös otteluiden katsojamäärissä. Penkkiurheilijat käyttävät kuukaudessa tietyn määrän rahaa urheilutilaisuuksien pääsylippuihin. Myöskin ajankäyttö noudattaa tiettyä tottumusta.
Suomi on varmasti juostu maailmankartalle. Nyt 2000-luvun vaihteessa arvot ovat muuttuneet. Ei välttämättä enää ole niinkään tärkeää, että jokin seura pelaa pääsarjatasolla. Merkittävämpää on saada suuria massoja liikkeelle. On hienoa löytää uusia liikuntaideoita. Kilpailkaamme itsemme kanssa hyvän olon ja mielen puolesta. Tällöin emme ole vaarassa joutua korruption ja muun epärehellisen pelin kohteeksi.