Kaikki me muistamme suomalaisen elokuvan klassikon, missä huru-ukot olivat vauhdissa ja hääräsivät vanhainkodilla. Enpä olisi uskonut, enpä olisi voinut arvata, että kohtaan torstaina Pihlajaveden metsissä joukon naisia, ryhmän huru-akkoja ilottelemassa. Voi sitä nuoruuden riemua, voi sitä naisenergiaa, mikä jylläsi, kun Keuruun vanhainkodin Lehtiniemen henkilökunta jätti työpaikkansa, suuntasi autonsa nokan kohti Pihlajavettä ja aloitti ennakkoluulottoman vaelluksen kuvan kauniilta Karansalmen levähdyspaikalta kohti Lapinrantaa.Kaija Asunmaa johdatti villit naarat poluille, jotka kulkivat läpi Pihlajakoskien, välillä romanttisia siltoja, välillä pitkospuita pitkin metsien siimekseen. Kun oli tiedossa, että alueella vaelteli myöskin metsien kuninkaita, mesikämmeniä, niin Kuusimäen Kalle uhrautui ainoana uroksena turvaamaan kipusiskojen taipaleen.
Kaikki tuntevat Kallen erämiestaidot, eikä tässä vanhainkodin likatkaan pettyneet. Ei näkynyt otsoa, ei ilveskään pelotellut karavaania, mikä kulki nauhamaisesti läpi erilaisten luontotyyppinen, kävi välillä harjuilla, laskeutui alas Kuusijärven rantaan, kierteli soita ja näytti Pihlajaveden ympäristön kauneimmat kasvot.
Ei siinä Kallen muija Erja hätääntynyt, vaikka ukko toi tirskuvan akkalauman omaan pihaansa, kertoisi elämänmenosta tantereilla ja huvikummuissa, tarjosi Leena Jousmäelle ja kullekin Eevalle omenan puusta ja hymyili. No mikäs siinä oli porskutella, kun 9 ruusua pörräsi koko ajan herkeämättä ympärillä!
Puolen matkan krouvissa Oksasen lomamökeillä ihmeteltiin syksyisen luonnon värikkyyttä ja paikan monipuolisuutta. Kyllä siinä olisi monen ukon naama venähtänyt, kun olisi ollut näkemässä sitä meteliä. Ei todellakaan ollut kyse pikkujunnujoukkueen matsista Jypiä vastaan, vaan kalastuksesta. Tuolla meiningillä tunturipurosta olisi turha kuvitella löytävänsä aarretta, mutta Oksasen lammilla eivät erämetsien lainalaisuudet päde ja niin vain Kemppisen Eila veti lammesta 3,5 –kiloisen lohen vonkaleen. Siinä sitä mitattiin ja punnittiin, kuvaa otettiin edestä ja takaa, milloin vesistöjen arvokala oli Raili Leppäkankaan käsissä, milloin Jaana Sulkavan salaperäinen hymy kertoi pedon saalistamisesta, ihan niin kuin ei ennen kalaa olisi nähty.
Mies osaa perkoa kalan, se on kunkin uroksen luontainen ominaisuus. Mies hoitaa homman eikä siinä nokka tuhise. Perkaaminen voi olla myöskin ryhmätyötä, sen vanhainkodin naiset osoittivat. Se voi olla taiteen laji vai mitä sanotte, kun yhden kalan kimpussa häärää kolme naista: Ojasen Elina pitää kiinni pyrstöstä, Salkinojan Leenan kädessä heiluu puukko ja Salmikosken Sadun tehtävänä on sisälmyksien poistaminen. Kun Perälän Pirkko hoitaa loppupuhdistuksen, niin toimitukseen ei kulu viittä minuuttia. Tämä on sitä yhteishengen kohotusta, yhteen hiileen puhaltamista!
Kuusimäen Kalle yllätti akat keskellä synkintä metsää, kun kertoi kuusikon salaisuuksista, kertoi tarinoita menninkäisistä ja niin vain kävi, että kuusikosta ilmestyi akkojen ihmeteltäväksi ihka elävä poikamies, Kallen veli, Lauri ja sehän sai naisväen silmät sädehtimään. Jos joku sanoo, ettei nainen pysty erittämään seksihormoonia, sitä hajuvesienkin sisältämää miehen pään pyörittäjää, niin ei tiedä elämästä mitään. Kallen veli toi makoisat kahvit ja Karimon kylätoimikunnan leipoman välipalan juuri sillä hetkellä, kun jalka ei enää tahtonut nousta ja kahvihermoakin pakotti. Naistuntija tuo Kalle on ja vielä täydellinen ajoittajakin, yhteisesti todettiin! Kalle hyvästeli haikeana ryhmänsä ja palasi Erjansa luo.
Viimeisestä etapista naiset selvisivät vaikeuksitta. Posket punoittivat ja puolukat olivat jo kypsiä, metsän tuoksuja ei voinut vastustaa. Hirviä ei näkynyt, mutta lähes sumuna pörränneet hirvikärpäset kertoivat sarvipäiden asustavan runsaslukuisena seudulla.
Vihdoin matkan päällikkö Asunmaan Kaija saattoi ilmoittaa, että tuolla se on, tuolla on koko Keuruun paras ruokapaikka, kun Lapinrannan perinteikäs pihapiiri häämötti silmien edessä. Talon isäntä Lapin Matti toivotti pitkän puolen päivän vaelluksen päätteeksi onnellisen porukan tervetulleeksi Lapinrantaan, kertoi paikan historiallisesta taustoista ja johdatti hikisen, mutta liikunnan ilosta nauttineen ryhmän saunaan. Naiset olisivat välttämättä halunneet Matin vielä selänpesijäksi, mutta tällä kertaa Matti joutui kieltäytymään imartelevasta tarjouksesta, kun illallinen oli juuri valmistumassa ja pöydän kattaminen on vielä hiukan kesken.
Kaikki me ollaan kuultu Kanadasta syntyneestä naurulähetyksestä, naurun parantavasta voimasta. Naisia ei tarvinnut pyytää, ei tarvinnut kehitellä vitsejä, kun suupielet olivat alinomaa virneessä, naurun pulina kuului kauas järvelle. Naisilla oli hauskaa, vaikka miestä ei ollut lähimaillakaan. Naiset nauttivat yhdessä olosta. Voi sitä merenneitojen suloisuutta, voi sitä Pihlajaveden herkkyyttä, kun naiset tanssivat oman performanssinsa Lapinrannan punoittavia marjoja pursuavan vanhan pihlajan alla.
Todellinen kruunu päivälle tarjoutui Lapinrannan illallispöydässä. Monipuolinen kasvisvoittoinen menu tarjosi väsyneelle vaeltajalle makuelämyksiä. Ruokailun lomassa kesken hilpeän tunnelman sain mahdollisuuden kysellä vanhainkodin arkipäivän työstä. Porukka uskoi Keuruun vanhustenhoidon koko ajan vain kohentuvan, yhteisesti oltiin varmoja, että tasoltaan toiminta ei häpeä vastaavien muiden kuntien toimintojen kanssa.
Hoitajat myönsivät työn olevan hyvin raskasta, myös antoisaa. Päivän monesti vaikeista rutiineista ryhmä kertoi selviävänsä korkean työmoraalin avulla. Nauru ja hilpeä asenne auttaa kestämään, antaa vanhuksille elämäniloa.
Koko porukka oli samaa mieltä siitä, että vanhusten hoidolliset välttämättömät rutiinit tulevat hoidetuksi tasokkaasti, mutta mummojen ja pappojen kanssa keskusteluun, höpöttelyyn ei juurikaan liikene aikaa. Samoin lehtien lukeminen vanhuksille ei joka päivä ole mahdollista, kun rutiinit vievät tiiviisti koko päivän. Tämän vuoksi vanhainkodin kipusiskot heittävätkin pallon omaisille ja keuruulaisille yleensä: ” Tulkaa juttelemaan, tulkaa vaikka vain lukemaan lehtiä mummoille ja papoille, niin tulette huomaamaan, miten onnellisiksi Keuruun eteen vuosikymmeniä tehneet, nyt jo elämän ehtoopuolelle siirtyneet vaeltajat tulevat.”
Ilta päättyi herkulliseen marjavanukkaaseen. Kaija Asunmaa kiitteli Lapinrannan isäntää ja emäntää täydellisestä illasta. Matti pahoitteli vähän liikkumistaan. ”Sonni pökkäsi minua takamukselle ja jouduin Keski-Suomen keskussairaalaan paikkailtavaksi ja nyt liikkuminen on vielä vähän kankeaa”. Todellakin, Matti ei ollut vierailulla Espanjassa, vaan herätteli nukkuvaa sonnia poikansa Jussin navetassa, kun toinen 800 –kiloinen härkä pääsi pukkaamaan takamukselle sillä seurauksella, että Matti lensi vauhdikkaasti aitauksen nurkkaan. Onnistui kuitenkin itse kömpimään turvaan ja lääkärinhoitoon. Matti selvisi uhkaavasta tilanteesta säikähdyksellä, ei menettänyt yöuniaan. ”Eiköhän tämä elämä ole jo opettanut, että ei nyt ihan pienestä kannata mielenrauhaansa menettää,” Matti virnisti.
Vanhainkodin huru-akat painuivat pimeyteen, lähtivät kotimatkalle onnellisina, virikkeitä saaneena ja taas elinvoimaisena kohtaamaan uuden päivän aherruksen voimia vaativat työtilanteet.