Oi niitä aikoja, kun väki kokoontui heinäkuussa heinän korjuuseen. Se oli koko kylän yhteishengen nostoa, uskoa elämään maaseudulla, raikasta heinäntuoksua, kärpäsiä ja paarmoja, hevosia ja heinäseipäitä. Oli tappityttöä ja –poikaa, seivästäjää, oli niittokone ja haravakone, hankoja ja haravoita, mutta ennen kaikkea iloinen talkoomieli. Tunnelmaa ei pilannut, vaikka kaupungista asti oli tullut ylioppilaita, oikein maisterikin ja vielä valkolakit päässään. Kahdenkerroksen väestä ei ollut tietoakaan. Pellolla hikoili niin johtaja kuin kisällikin, niin duunari kuin tohtorikin. Välillä kilpailtiin, kuka tekee nopeiten seipäitä, mutta tärkeintä oli tauot. Pellolle talon emäntä kärräsi kotikaljaa ja kahvia, iloinen puheenporina kertoi, että tämä on kivaa.Voi niitä aikoja, jospa ne takaisin saisi. Tuskin kukaan ennalta uskalsi ajatella moisia, kun oli elokuun 1. päivänä lupautunut auttamaan Eila Asunmaata heinänkorjuussa Karhunkylällä. Aurinko paistoi ja tarkoitus oli aloitella heinätöitä puolen päivän jälkeen. Moni ajatteli, etteikö sitä nyt aikaisemmin? Eila Asunmaa toppuutteli ja kertoi, ettei voi, kun kaste oli yöllä niin runsasta. Näin myös teki meidän työporukka, kaikki kokeneita heinämiehiä.
Tarkoitus oli aloittaa klo 13 ja tätä ennen minun oli vielä käytävä Keuruulla kahdessa palaverissa ja mietittävä, miten saisimme toista sataa heinäpaalia kärrätyksi Karhunkylältä Korpikirjaston lampaille. Pienellä autonperäkärryllä aikaa menisi puolipäivää. Aina voi tapahtua. Joku vilkuttaa valoja. Ehdin jo ajatella, että mitä minä nyt väärin oikein tein, mutta sehän oli Mikkosen Unski. Mies oli juuri palannut Venetsiasta kuoron esiintymismatkalta. Kun matka oli ollut täydellinen ja poiki uusia esiintymiskutsuja, niin Unskin iloinen mieli tarttui myös minuun. Mihin olet menossa, kysyin. Mulla on työkäynti Pihlajavedellä ja sitten ei muuta. Mää olen vauhdilla menossa Karhunkylälle. Meidän porukka menee heinätalkoisiin. Tule sinäkin, suostuttelin. Ehkä työkäynnin jälkeen ehtisin. Siinä Otavan tiehaaran tuntumassa miehet pitivät pikapalaverin ja löytyihän ajatus, miten toista sataa heinäpaalia voitaisin saada kärrättyä.
Sovimme, että lähdemmme ajamaan kohti Haapamäkeä. Koettaisin saada Järvisen Hannua kiinni. Jospa Hannu lainaisi suurta henkilöauton kuljetuskärryä iltapäväksi. Onneksi Hannu oli kotona ja lainaus onnistui. Nyt elämä hymyili. Uski lupautui hevoseksi ja otti Haapamäeltä peräkärryn mukaansa työkäynnilleen. Näin sovimme ja sitten vain töihin.
Kaikki Eila Asunmaan heinäsarat oli kaadettu jo pari päivää aiemmin. Heiniä oli käännelty ja ne olivat kuivia kerättäväksi. Saavuin Savimaantielle viimeisenä, kuinkas muuten tai ennen kuitenkin Unskia. Piha oli täynnä autoja, pellolla pörräsii pari traktoria ja talkooväkeä oli kuin muurahaista. Mieleen tuli, onko tämä unta vai olenko tullut johonkin vanhan suomalaisen elokuvan nauhoitukseen.
Kyllä tämä oli totta. Pellolla hääri niin insinööriä, timpuria, puusepää, metsuria, maanviljelijää, opettajaa, kemistiä kuin sähkömiestäkin. Oli nuorta ja vanhaa, yhteensä 21 talkoolaista, jotka kaikki olivat suunnattoman iloisia ja vielä työnteosta –ihmeellistä! . Työssä oli tekemisen meininkiä. Tämä on uskomaton, moni huokaili. Heinässä oli myös Eilan tyttären Kaijan tytär Mirika. Tyttö oli yhtä hymyä. Taidat tietää, miten heinää tehdään, kysäisin. Mirika hymyili ja vastasi, että totta kai, minähän olen maatalon tytär. Tämän hymyn meidän jätkätkin huomasivat , kun poikamiehiä olivat. Ja tulosta sen kun vain syntyi. Välillä käytiin Asunmaan Kaijan keittämillä kahveilla ja kaikkilla oli niin mukavaa.
Unskikin saapui paikalle. Mies on taatusti monessa liemessä keitetty, mutta nyt tarina sai uuden sinun. Tuskin diakoni on ennen hevoseksi joutunut, ainakaan heinäpellolle.