Kolme nuorta taapertaa kävelykatua. Yksi syö hotdogia, toisen silmät pyörivät levottomasti, kolmaskin on yrittänyt korjata päivän kulkua katukaupan tuotteilla. Aurinko paistaa ja kompassin seutu on kansoitettu tytöillä ja pojilla, on monen ikäistä, monen kuntoista. Vaikka askel on raskas, mieli maassa, ajatus kateissa, niin nuoret pysähtyvät. He eivät näe ympärillä pörrääviä aikaansa viettäviä nuoria, he eivät ole kaljoissaan niin kuin moni muu. He pysähtyvät, he tuijottavat vastaantulijaa. Yksi polvistuu, ojentaa kädessään olevan hotdogin Lyylille, sileäkarvaiselle kääpiömäyräkoiralle, joka ei ujostele, nappaa herkkupalan suuhunsa. Lyyli ei ole ennen tällaista herkkua nähnytkään, vaikka monet matalalla taapertajaa maastonakiksi tai hotdogiksi haukkuvatkin.Nakkisämpylä katoaa koiran masuun pikavauhtia pojan katsellessa polvillaan vieressä. Muutama huulten nuolaisu ja sitten suoraan kohti makupalan antajaa, hypähdys ja nuolaisu poskelle kiitokseksi. Syntyy täydellinen hiljaisuus, hetki pysähtyy, Lyylin häntä heiluu. Poika on hämillään ja sitten hymy nousee poskipäihin, poskikuopat paistavat. ”Se pussasi mua”. Poika nousee ylös ja ihmettelee tapahtunutta, päivittelee kavereilleen ja jatkaa matkaansa kävelykadulla. Lyyli oli pojan päivän enkeli, päivän pelastaja, joka mitä todennäköisemmin aidolla välittämisellään säästi onnettoman vaeltajan seuraavalta piikiltä.
Lyyli on kotoisin Tervosta Ulla ja Tapio Törmäsen kennelistä. Ei ole enää mikään pikkutyttö, vaikka moni niin luuleekin. Rouva on päässyt jo naisen ikään, on pian kahdeksan, kunnoltaan erinomainen viipeltäjä, joka kulkee omia polkujaan. Jokainen kävelykadulla kulkija on törmännyt kaukana isännästään sipsuttelevaan ilopilleriin. Lyyli on kokenut pankissa asioija, tietää portaat Keski-Suomen Osuuspankin toimitusjohtajan Aimo Ekosen huoneeseen. Lyyli tuntee pankinjohtajan eikä kysele, kun hyppää suoraan syliin ja saa finanssiajattelijan suun mutrulle. Lyyli ei piittaa reviiriajattelusta, kun samalla keikallaan jatkaa matkaa suoraan Nordean toiseen kerrokseen ja on pian ilahduttamassa pankinjohtaja Arja Vaismaa-Lehtosen kiireistä päivärytmiä.
Kun Lyyli astuu kaupungintalon ovesta sisään, niin koiraa ei tarvitse ohjata. Henkilökunta ottaa kuningattaren vastaan asianmukaisin menoin. Lyylin pää ei käänny, häntä ei heilu, kun se määrätietoisesti jatkaa kaupunginkanslian perällä olevaa ovea kohden. Lyyli ei koputa, vaan pujahtaa sisään. Tuntuu siltä, että kaupunginsihteeri Lauri Lyytikäinen ja Lyyli olisivat sopineet tapaamisesta. Sitä ei ymmärrä, sitä ei voi käsittää, miten molemminpuolista kiintymys on. Syntyykö sanaton viestintä samanlaisista nimistä, kun lähes nimikaimoja ovat, vai onko se rakkautta ensi silmäyksellä? Joka tapauksessa Lyyli ei hevillä päätä tapaamistaan Laurin luona.
Ei Lyylikään aivan estoton tai kaiken hyväksyvä ilon tuoja ole. Joskus syntyy tilanteita, että koiran pää kallistuu, on mietittävä, miten tuohon tyyppiin nyt oikein suhtautuisi. Oli siinä muutama kuukausi sitten Lyylillä ihmettelemistä, kun astui Lapuan piispan Jorma Laulajan virka-asunnon ovesta sisään. Eteisessä piispa ja piispatar olivat vastassa. Lyylillä meni todella tassu suuhun, kun joutui miettimään, olisi siinä päätä kallisteltava otsa kurtussa, mikä se tuommoinen otos oikein on. Lyylillä ei ole eikä ole ollut hihnaa, mutta nyt isäntä alkoi jo hiukan epäröidä, että mitähän tästä tulee. Taas yhtä arvaamattomasti, Lyyli ei haukkunut, vaan lähti astelemaan kohti pariskuntaa. Siinä piispatar yritti lirkutella Lyylille, mutta turhaan. Lyylin katse oli liimattu virkapukuiseen piispaan. Ja pian Lyyli hypähti suoraan piispan syliin ja sai hämmästyneen kirkon miehen hymyilemään. Lyyli oli avannut oven, oli sen päivän sanan tuoja ja keskustelun käynnistäjä. Piispalassa ei ennen ollut nähty koiraa, ei sitä ollut koskaan ollut piispalla eikä piispattarellakaan, mutta nyt Lyyli tulee jatkossakin käymään tapaamassa tuomiokapitulissa tuttujaan.
Jotta tämä ei ihan pelkkää koiruuden ylistystä olisi, niin kerran Lyyli on näyttänyt kielteiset tunteensa suoraan estotta. Lyyli astelee isäntänsä kanssa viisi minuuttia myöhässä kokoukseen. Kokous on Jyväskylän kaupungin nuorten tilannetta käsittelevä ja tilannearviota pohtiva. Kokouksessa kahta urosta lukuun ottamatta kaikki ovat akkoja, anteeksi, eri ikäisiä ja kokoisia naisia. Eräs näistä sanoo: Anteeksi nyt vain, minä olen tullut ihmisten kokoukseen, en voi sietää noita elukoita. Nainen sanoo monikossa, mutta uskallan ajatella, että puhuu sukupuolikaimastaan Lyylistä. Totean kiihtymättä, ääntä korottamatta, että nämä sanat kertonevat sen, mitä saamme tässä kokouksessa aikaan. Mutta mitä! Lyyli alkaa murista, Lyyli näyttää hampaitaan naiselle. Koko sali hiljenee puhjetakseen sitten hymyyn. Nainen punottaa. Minä en tiedä, mitä sanoa. Otan Lyylin kainaloon ja vien autoon. En toru Lyyliä, en nuhtele. Tässä pikkuotuksessa on inhimillisyyttä, on sellaista elämän ymmärrystä, elämän kokemusta ja tulevaisuuden haistamista, mitä emme pysty käsittämään.