Kansanedustaja Kauko Tuupainen kertoo Jyväskylän kaupunginteatterin vapaalippukäytännön alkaneen v. 2002. Kake on oikeassa, silloinhan se käynnistyi. Kaikella on juurensa ja minä olen se sylttytehdas, minkä kautta vapaalippukäytäntö otettiin käyttöön. Varmaan on hyvä kysyä, miksi näin tapahtui, oliko päämääränä korruptiivinen ajatus lahjomalla salaa kaupunginvaltuutettuja kiertäen verotusta saada lisäresursseja teatteritoimintaan vai olisiko motiivi ollut jokin muu.
Asiat eivät todella ole niin mustavalkoisia kuin miltä ne näyttävät. Olen vakaasti samaa mieltä kuin silloin 10 vuotta sitten esittäessäni teatterinjohtaja Aila Lavasteelle vapaalippujen myöntämistä yhden kauden ajaksi kaupunginvaltuutetuille, jotta he tietäisivät, mistä päättävät, kun teatteriasia ja Jyväskylän kaupunginteatteri yleensä oli valtuustossa kriittisen tarkastelun alla.
Itse lähdin silloin tarkastelussani teatteritoimintaa kohtaan jonkinmoisesta massailmiöstä, kriittisestä suhtautumisesta eliittikulttuuria kohtaan. Olin itse tuolloin tuon massamanipulaation tuote ja ylistin varsin herkästi, miksi tukea miljoonilla teatteritoimintaa, kun samaan aikaan monet esim. liikuntapaikat tarvitsivat Jyväskylässä täydellistä remonttia.
Jorma Kemiläinen kirjoittaa (Ksml 30.1.2013) varsin perustellusti mielipiteensä verraten teatterilippuja kaupungin muiden toimintojen hoitoon. Silloin v. 2002 valtuustokausi oli puolivälissä ja kaupungin toiminnassa oli monia ongelma-alueita. Tutustumalla vanhustyöhän ja esim. vammaispalveluiden tuottamiseen, juuri siihen, mitä Kemiläinen peräänkuuluttaa, pääsin itse huomaamaan, ettei Keljon vanhankodissa mummoille ja papoille annettu hampaidenhoitoon vajaan euron hammastahnaa. Silloisen vanhustyön johtaja Veikko Erosen mukaan hammastahna ei säästösyistä kuulunut hoitomaksuun. Sen sijaan hammaslääkärikulut kyllä olivat asiakkaille ilmaisia. Voi sitä logiikkaa!
Toinen silmiinpistävä huomio löytyi vammaispalveluista. Jyväskylän kaupunki maksoi asiakkailleen tahallisesti vähemmän tukikorvauksia kuin mitä laki edellytti ja oli valmis maksamaan sitten jälkikäteen sakot virheellisyyksistä, jos joku harva jaksoi valittaa päätöksestä. Näin satojentuhansien alimitotettuihin päätöksiin verrattuna heiveröinen kaupungin saama sakko ei vaikuttanut sitten yhtikäs mitään.
Valtionhallinnossa urheilu ja kulttuuri ovat perinteisesti niputettu yhteen ja näin tapahtuu vieläkin. Urheilu- ja kulttuuritoiminta kuuluvat opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuuteen. Ainakin 1980- ja 1990-luvuilla oli lähes jokapäiväinen vääntö kulttuurin ja urheilun osuudesta valtion budjetissa. Kun kyseessä oli yksi summa, niin todellakin kulttuuri ja urheilu pistettiin kilpailemaan samasta määrärahasta. Tämä heijastui myös kuntatasolle, eikä Jyväskyläkään ollut poikkeus.
Itse koin olevani ”urheilupuolen” kasvatti. Urheilun tunsin laidasta laitaan ja koin olevani jopa asiantuntija. Sen sijaan esim. teatteritoiminnan suhteen olin lähes samaa mieltä kuin muutkin urheilumiehet.
Silloin mietin, miksi ihmeessä itse suhtauduin teatteriin niin kielteisesti. En löytänyt perusteltua vastausta. Siksi menin etsimään vastausta Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä esitetystä monologista. Silmäni avautuivat ja parin viikon päästä kävin katsomassa isolla näyttämöllä teatteriesityksen. Kokemukset olivat niin myönteiset, että tapasin silloisen teatterinjohtajan Aila Lavasteen, kerroin olleeni ensi kertaa asenteineni kanssa teatterissa ja yllättyneeni positiivisesti. Ennen Lavasteen tapaamista olin tehnyt kyselyn valtuutettujen keskuudessa ja olin vakuuttunut, että samanlainen teatteripakoinen –asenne oli ainakin puolella valtuustoa. Siksi esitin, eikö olisi mielekästä yhden kauden ajaksi tarjota vapaalippu kaupunginvaltuutetuille, jotta tietäisivät, mihin ne teatteriin kaupungin suuntaamat taloudelliset voimavarat menevät ja mitä sillä kaupunkilaiset saavat.
Aila Lavaste mietti asiaa ja kokeilu toteutettiin 2002-2004 varsin myönteisin tuloksin.