Miksi meidän on oltava petoja?

Norjan tapahtumat viime perjantaina pysäyttivät koko maailman. Kuitenkin tuntuu siltä, ettemme me suomalaiset oikein sisäistäneet, mitä tapahtui. Se on siellä, ei meillä. Jostain syystä urheilun kautta Norjasta on tullut meille suomalaisille ”vihatumpi” naapuri kuin perinteikäs entinen isäntämme Ruotsi. Lähes jokainen vannoo, ettei Norjan hiihtäjän suonissa virtaa puhtoinen veri. Jos kansa uskoisi rehellisyyteen, niin media myydäkseen jaksaa lietsoa vihamielisyyttä ja tällä tavalla tarjota meille alhaisen itsetunnon omaavalle kansalle selityksen hiihtotappiollemme tai Norjan ylivoimaiselle vauhdille.Vierasta ei näytä olevan alitajuntainen hyvänolontunteemmekaan. Kun Olof Palme ja Anna Lindth surmattiin, niin olimme valmiit vannomaan, ettei onneksi meillä  tuollainen olisi mahdollista. Kun sitten kohtasimme oman tragediamme, Jokelan ja Kauhajoen, niin olimme valmiit ulkoistamaan syyn, valmiit nimeämään TV:n ja internetin, median, jopa poliisinkin,  syylliseksi kouluissa tapahtuneisiin kauheuksiin. Nyt puntit ovat tasan. Pohjolan öljyparatiisikin sai siipeensä ja kellään, ei Ruotsilla, eikä Norjalla ole enää mahdollisuutta lyödä rintaansa paremmuuden nimissä.  Vahingonilo taitaa olla meille suomalaisille katoamamatonta voimavaraa.

Ruotsi ei ottanut olkeensa Olof Palmen ja Anna Lindthin murhista. Sama tahti on jatkunut. Kun Jokela ja pian sen jälkeen Kauhajoki,  oli ohi, niin Suomessa perustettii n monenmoista työryhmää ja komiteaa pohtimaan, mitä oikein tapahtui, miksi näin kävi. Julkisuuteen tuotiin selkeitä toimenpideohjeita, mutta käytännössä mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut, sama meno jatkuu.

Nyt Norjan aivan uusissa mittasuhteissa olevan tragedian kohdalla Pohjolalla olisi mahdollisuus tarkistaa kurssiaan. Sunnuntai 24. heinäkuuta oli Suomessa nimetty yleiseksi liputuspäiväksi. Ei kuulu minulle –asenne heijastui läpi maan. Kovin harva vaivautui nostamaan lippunsa puolitankoon Norjan tapahtumien johdosta, jotta tämä väkivaltatrendi  edes  ajatuksen tasolla saisi vihdoin päätepisteensä.

Suomi levittelee käsiään, ettei voi mitään Norjan tapahtumille. Suomi elää nyt sellaisessa vapaudentunteessa, missä jok’ikinen rajoitus on väkivaltaa. Meno maanteillä on villiä, viinalla leikkimistä liikenteessä pidetään lähes sallittuna, kun poliiseja on niin vähän puhalluttamassa. Lasketaan, ettei kiinnijäämisen riski ole sen suurempi kuin että meteroriitti putoaisi ja osuisi päähän. Promillerajan laskua vastustetaan. Joka päivä väkivalta rehottaa läpi Suomen, niin täällä Keuruseudullakin.   Kukin voi lukea lehtiä ja tehdä omassa mielessään tilastoa. Rattijuoppoja vähäisistä resursseista huolimatta kohtuuttomasti, väkivallantekoja joka päivä omalla alueellemmekin!

Levittelemme taas käsiämme, ettemme voi mitään ja sysäämme vastuun viranomaisille. Opettajat ovat syyllisiä väkivaltaisuuden lisääntymiseen, ovathan lapsemme hereilläolojastaan suurimman osan opettajien ”kasvatettavina”.  Me vanhempina kyllä olemme tehneet kaikkemme. Jos ei nyt opettaja, niin ainakin lastemme huono seura on syyllinen. Mikse i se kaupunki  järjestä parempaa tekemistä  nuorile, jottei häiriökäyttäytymistä syntyisi.  Näin pohdimme.  Poliisit ovat syyllisiä rattijuopumukseen. Jos eivät valvoisi, niin puhallutuksessa ei jäisi haaviin näin paljon kuskeja. Näinhän se on.

Oma lukunsa on sitten henkinen väkivalta, mitä kohtaamme päivittäin.  Ei ole mikään poikkeus, että laestadiusyhteisössä pedofiliasta on noussut kohu. Tuntuu siltä, että taaaskin pääsemme ulkoistamaan, että pois se meistä, nehän ovat niitä ”lestantteja”, ajattelemme. Muutenkin lähisuhdeväkivallalla alkaa olla jo sellaiset mittasuhteet, että eikö meidän olisi jo syytä herätä ja ottaa  vastuu itsestämme, läheisistämme ja myös yhteiskunnasta?  Mehän olemme yhteiskunta, vaikka kuinka toisin väitämme!

Toisen lyömisestä, varsinkin henkisellä tasolla, on tullut Keurusseudullakin, suurin hengissäpidon ylläpitäjä, kateudesta yhä enemmän seutuamme johtava voimavara.  Päättävissä portaissa vahtimisesta on tullut toiminnan ensisijainen päämäärä. Siksi kehittämistä ei nähdä alueen tulevaisuuden kysymyksenä.

Me voimme katsoa Norjaan ulkopuolisina, muttemme voi  ummistaa silmiämme oman seutumme ongelmista. On ikävää nähdä, miten ihmiset voivat huonosti, eikä vain terveyskeskuksen ympärillä.  On ikävää nähdä, miten Keurusseudullakin palvelut kaventuvat, pelaamisesta ihmissuhteilla saamme henkisen ravintomme., kauteudesta voimamme. Kovin on nurinkurista nähdä ne pelit myös päättäjien tasolla. Missä on se yhteenkuuluvaisuudentunne, missä on se yhteistyön leima, joka kuulemma on  ollut Keurusseudun  merkittävälle historialle tunnusomaista?  Ei se voi olla niissä lukuisissa vakuutteluissa, että kyllä kaikki on hyvin, kyllä se siitä, kyllä me olemme yhteistyökykyisiä  ja –haluisia. Kyllä se niin on,  että jos suksi ei luista Keurusseudulla, niin syy on muissa.  Valittevasti havuja ei meille tule heittämään kukaan muu. Ottakaamme itseämme niskasta kiinni ja alkaamme  elää. Vielä ei ole kaikkea menetetty!