Eipä ollut maa eikä mikään jollei omistanut siirtomaata. Jo 1500-luvulla alkanut siirtomaavallan aika sai huipennuksensa 1800-luvun lopulla. Itsenäistyttyään Suomessa monella oli rinta rottingilla. Pisimmälle menivät ne korkeakoulumaailmassa esitetyt visiot, joiden mukaan uuden kansakunnan elinvoimaisuudelle olisi hyvin tärkeää hankkia oma siirtomaa. Siksi katseet suunnattiin kohden eteläisen Afrikan Ambolaa. Onneksi tästä älymystön piirissä elätellystä hankkeesta ei tullut mitään.
Siirtomaavallan ajan jälkeen kansakunnat ovat itsenäistyneet. Tämä oman itsemääräämisoikeuden saavuttaminen on valitettavasti ollut näennäistä. Monikansalliset yhtiöt ovat pitäneet huolen siitä, että irrottautumisen tapahduttua emämaasta siirtomaan isäntä vain vaihtui. Kansan elintaso ei kohonnut, kun raaka-aineiden synnyttämä hyöty matkasi Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.
Tämä ajattelu ei ole vierasta tämän päivän Suomessa. Vaikkei Suomi saanut Ambolaa, niin siirtomaavallan ja monikansallisten yhtiöiden ”hyvän tekijän” rooliin päästään nyt tänä syksynä tutustumaan omassa politiikassamme. Nyt maaseutu on arvokas, suomalainen puhdas luonto puhtaine vesistöineen on kansallisperinnettämme, mistä ei haluta luopua. Nyt jokainen puolue hehkuttaa pitävänsä huolen yhä vain harvenevasta maaseudusta. Politiikan analyytikot ovat huomanneet, että valta on nyt jaossa kasvukeskusten ulkopuolella. Keskustan rökäletappio viime talven eduskuntavaaleissa on sekoittanut pakan. Reviiriajattelu on kokenut pysyvän kolhun. Kun maaseutu on nyt kaikkien, ei vain Keskustan omaisuutta, niin kaupungeissa vastaavasti ammattiyhdistysliikkeen yksinoikeus työväestöön etujen ajamiseen kyseenalaistuu. Ensin Keskusta koetti hiipiä takaoven kautta, mutta oven lukko piti. Nyt Perussuomalaisten rynnistys on sitä luokkaa, ettei sitä hajanainen vasemmisto pysty estämään. Niin maaseudun kuin ammattiyhdistysliikkeen valta on jaossa. Kai tämä on sitä todellista kehitystä, demokratiaa!
Kuntia kosiskellaan, siirtomaavallan aikuiset keinot eivät ole vieraita. Suomessa on liikaa kuntia. Siitä kaikki lienevät samaa mieltä. Jotain on tehtävä. Kovin on naiivia kysyä Suomen kuntien johdolta, mitä mieltä olette suuresta kuntaremontista. Ihan samalla lailla voisi kysymyksen heittää päiväkodin hiekkalaatikolla. Edessä on 8 eri autorataa. Jos joku ehdottaa, että mitäpä jos yhdistettäisiin autoradat, niin jokaisella olisi enemmän rallipolkua. Tämä ei onnistu, ei sitten millään. Jokainen pitää itse tekemistään kakuista kiinni. Tästä on kysymys kunnissa ja siinä YLE.n tekemässä gallupissa, missä esitettiin tuo maaginen kysymys, mitäpä jos yhdessä? Suurin osa kuntien johtajista olisi vastaan, aivan hiekkalaatikon tapaan.
Edessä ei ole iso jako tai ehkä sittenkin. Järjen tulee voittaa ja asukkaiden ”siirtomaa-ajan” kaltaisesta kosiskelusta, ”hyvän tekijä –rooleista on päästävä eroon. On varsin perusteltua ravistella kasvottomia korporaatioita. Tulevassa uudistuksessa kansalaisen etu niin kasvukeskuksessa kuin maaseudullakin, tulee olla ensisijainen tavoite. Puoluepoliittisten piilointressien liiallinen painottuminen tuhoaa hyvän päämäärän.