Oikean tilannenopeuden valinta on onnettomuuksien välttämiseksi paras turvallisen matkan tae, näin pääteillä kuin myös ns. kumpuilevilla hiekkateillä. Ajan joulun alla arkipäivänä klo 16.20 Sällintietä kohti Ähtärin pikitietä. On jo täysin pimeää. Lunta tulee taivaan täydeltä ja näkyvyys on heikko. Onneksi minulla on hyvät valot, ajattelen. Nousen ns. Sällinkoulun mäen ja jatkan matkaa 100 metriä. Yht’äkkiä edessäni näyttäsi olevan vitivalkoinen lumiseinä, ainakin siltä se näyttää. Mitä tämä oikein on, ehdin sekunnissa ajattelemaan. Sehän on pysähtynyt rekka tai ei nyt sentään. Se on rekan peräkärry täydessä tukkikuormassa, ilman mitään valoja, takaheijastimistakaan ei näy merkkiäkään, kun ovat lumen peittämät. Jotain talviajon aakkosia on jäänyt päähän, painan kytkintä, en jarrua ja saan kuin saankin käännettyä autoni vasemmalta ohi ensin penkkaan ja sitten onneksi vielä tielle. Kiroan, kuka idiootti on jättänyt rekan perävaunun keskelle teitä, ilman valoja, ilman minkäänlaista vartiointia tai edes varoituskolmiota! Ehkä se on niin, että rekan nuppi on lähtenyt hakemaan sivuteiltä, ehkä Korpisalmentietä tukkeja. Kuljettaja on ehkä ajatellut, ettei kai tuosta ole haittaa, kun viivyn korkeintaan puoli tuntia, ehkä vain vartin. Käsittämätöntä välinpitämättömyyttä!Jouluviikon tiistaina klo 13.10 ajan taas Sällintietä kohti Ähtärintietä. Takapenkillä istuvat vaimo ja puolitoistavuotias pikku-Usva Karpalo. Nyt on pakkasta lähes 30 astetta ja ilma on kirkas, näkyvyys on hyvä. Nousen Sällinkoulunmäen ja lähestys Korpisalmentien mutkaa. Mitä ihmettä, täsmälleen samalla paikalla yksikseen jätetyn rekan peräkärryn kanssa vastaan tulee telikärryllinen tukkirekka ja vauhti pikkutielle on kohtuuton. Itse ajan noin 50 km/h ja edessäni vain 20 metrin päässä vastaan tulee rekka vähintään samaa vauhtia. Olen ajanut lähes 2 milj. km pahimmitta kolaritta ja nyt toistamiseen saman viikon aikana samassa paikassa hengen lähtö on lähellä. Mutkaan vauhdilla tullut rekka jätti vastaantulijalle vain puolen metrin siivun, mistä pitäisi päästä ohi. Täysi mahdottomuus. Sekunninkymmenesosissa käännän auton ojaan ja vältän yhteentörmäyksen. Kuin onnella, vauhdilla pääsen omin voimin syvästä ojasta takaisin tielle. Rekka ei voinut väistää, kun vauhti oli liian suuri, siksi pienemmän oli väistyttävä. Rekka ei edes pysähtynyt!
Sydän hakkasi kahtasataa ja soitin autosta välittömästi terapiasoiton naapurilleni Niemen Sepolla ja kerroin tapahtuneista kahdesta tapauksesta. Kysyin myös, onko sulle tapahtunut 50 vuoden aikana vastaavaa Sällintiellä. Eipä ollut ja kuvittelin Sepon ajatelleen, että tuollaisiahan ne tänne maalle muuttaneet kaupunkilaiset ovat, mämmikouria ratin takana.
Aatonaattona Seppo Niemi soittaa minulle tohkeissaan, että arvaa mitä? Nyt se rekka oli ajaa minun päälleni samassa paikassa, vain 10 metrin päässä sinun jäljistäsi. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ajaa ojaan.
Nyt nämä ojaanajojen jäljet ovat joulunajan olleet kertomassa uhkaavasta tilanteesta, missä pikkuauto on kuin rusina suuren tukkirekan edessä. Syy rekan välinpitämättömyyteen ei voi olla ajatus, että ”urakat kusee”, kun loppukesän myrskyjen kaadot on saatava pois teiden varsilta ennen joulua. On ymmärrettävää, että rekka tekee työtään, mutta turvallisuuden takaaminen muille tiellä liikkuville täytyy olla ensimmäinen asia. Viidenkympin vauhdilla rekan ja pikkuauton napit vastakkain -törmäyksessä pikkuauto litistyy kasaan. Miten käy matkustajien, rekan kuskin pitäisi tiedostaa ennen pöllin päiden laskemista.