Tänä päivänä pedofilian olemassaolon runsaus on yllättänyt ja on suunnaton hätähuuto lasten puolesta. Allaolevan tositapahtumiin pohjautuvan vielä julkaisemattoman kirjoituksen kautta löytyy toimintaympäristö, missä pedofilia on pystynyt saamaan merkittävän jalansijan, ainakin hyvin suljetussa sisäänpäin lämpiävässä laestadiolaisuusyhteisössä. Lähes poikkeuksetta alle 30-vuotiaat laestadiolaisuusperheet ovat nyt kauhistuneita tilanteesta, ja ovat varmoja, ettei pedofiliaa tapahdu heidän keskuudessaan. Ongelman muodostavat keski-ikäiset ja vanhemmat, ennen kaikkea miehet.Totuutta itsessähän me etsimme. Henkilökohtaisen vapauden synnyttämää rauhaa kaipaamme, onnea tavoittelemme. Mutta kun totuutenamme on sairaus, niin mistä sadat, jopa tuhannet, äidit ympäri maan löytävät oven, minkä voisi aukaista, minkä kautta juosta keväiselle niitylle ja hengittää, kokea olevansa nainen ja nähdä huomisessa edes sinapinsiemenen verran toivoa.
Kierrän tutkijakollegani kanssa kuntia. Tapaamme kunnanjohtajia, kaupunginjohtajia ja kunnan pääkadulla tavallisia kuntalaisia. Kysymme, miten ihminen voi kunnassasi. Useimmiten kunnanjohtajan vastaus on ”ihan hyvin” tai olosuhteisiin nähden keskimääräisesti. Emme kyseenalaista kunnan päällikön rehellisyyttä. Mutta kun kylän raitilla tapaamme naisen, joka vastaa myös ”ihan hyvin”, niin en voi pidätellä itseäni: Ihan hyvin, tietysti. Nainen hiukan punastuu ja tokaisee ”huonosti”. Katson noin 45-vuotiasta pyörällä liikkeellä olevaa kysyvästi. ”Todella huonosti”. No, mitä se tarkoittaa. Nainen katsoo ympärilleen, ettei muita ole lähellä. Katsoo ja vakuuttuu, ettei muut kuule. Kertoo olevansa terveydenhoitaja ja tulevansa juuri töistä. ”Meidän kunnassa ihmiset voivat keskimääräisesti lukuunottamatta naisia.” Taas katson hämmästyneenä. Meidän kunnan asukkaista lähes kolmasosaa kuluu erääseen uskontokuntaan”. Kiinnostuksemme on jo herännyt. Nyt taidamme olla tiedon lähteillä, ajattelemme. Tokaisen naiselle kysyvästi: laestadiolaisuutta, vanhoillislaestadiolaisuutta. ”Kyllä Rauhanyhdistykseen kuuluu lähes kolmasosa kunnan asukkaista”.
Minulla on nauhuri taskussa. En halua pilata tätä mahdollisuutta, enkä kerro nauhurista, enkä myöskään käynnistä toistokonetta. Kerromme keitä olemme ja mitä teemme. Taidamme puhua samaa kieltä, kun nainen alkaa kertoa luottamuksella. ”Tulen juuri toimistostani. Luonani oli juuri 15-lapsisen perheen äiti, joka oli uupunut eikä enää jaksa” Jaksa? ”Haluaisi muuttaa pois, lähteä ja niin kauaksi ettei kukaan tunne. Täällä kaikki tuntevat toisensa ja täällä mikään ei ole pysy salassa. Meitäkin varmaan nyt tarkkaillaan tai ihmetellään keitä te olette.”
”Nainen on 32-vuotias ja elämä on aivan tukossa. Hän ei enää halua lapsia, ei jaksa eikä lääkärikään salli uutta raskausta. Nainen ei voi kieltäytyä mieheltään, ei voi käyttää ehkäisyä. Kerroin juuri, ettet voi enää synnyttää. Sinä et kestä sitä enää. Sinä kuolet. Tämä ei ole naisen varsinainen ongelma, vaan hän ei enää jaksa. Mies on aina menossa ja lapset ovat pieniä. Hän ei voi valittaa uskonystävilleen. Jos tekee, on kelvoton äiti. Lapset ovat Jumalan lahja, nainen tietää opetetun.”
Olemme kauhuissamme. Kysyn, onko tällaisia muita vastaavia tapauksia.? Nainen nauraa, vai muita? Niitä on lähes viikoittain. Emme oikein usko. Nainen perustelee. Ottaa esimerkiksi edellisen viikon 17-lapsisen perheen äidin, jonka joutui toimittamaan sairaalaan, mielisairaalaan, kun voimat ja elämänhalu oli totaalisesti kadonnut.
Mitä tämä oikein on, kyselemme. Nainen kertoo olevansa ainoa henkireikä näille nääntyneille naisille, joita on kunnassa kymmeniä. Tässä hiljan äiti itki ja kertoi olevansa taas raskaana, odottavansa 10. lastaan. Kertoi miehensä tulleen laitokselle ja aloittaneen puuhastelun jo siellä. Olemme pyörtyä. Keskustelu jatkuu. Toistamme, mitä tämä oikein on. Onko lapsien määrä miehuuden mitta? ”Voi olla, mutta naisten tuska ei ole pelkästään tässä. On hyvin yleistä, että oma mies käy vieraissa naapurikunnassa ja tulee sitten synnintunnossa kotiseudulle. Ei tule suoraan kotiin, vaan ajaa Mersunsa. Keskeytän: Mersunsa? Niin kyllä yleensä Mersunsa. Tämä on tunnusomaista uskontokunnan miehille. Ajaa Mersunsa naapurin pihaan. Mielikuvitukseni laukkaa jo sellaista vauhtia etten voi pysäyttää sitä. Vai että naapuriin. Ajattelen jo pahinta, mutta nainen jatkaa. Menee naapurin miehen luo. Ihmettelemme. Menee ja kertoo tehneensä syntiä, kertoo käyneensä naapurikylän likkaa vähän paneskelemassa. Ei hätää. Mies katuu tekoaan ja saa ripin, saa anteeksi tekemänsä synnin, menee autolle, ajaa omaan pihaansa, tapaa vaimonsa paimentamassa lapsilaumaansa. Hei rakas!” Älä jatka enää, olemme oksentaa. Nainen jatkaa kiellosta huolimatta kertomustaan. ”Ja jos tässä olisi kaikki. Tämä nainen itkee, että hänen oma miehensä toimii puolestaan ripin antajana, kun naapuri vierailee!”
Olemme olleet jo toista tuntia kylän marketin edessä. Päivittelen, miksei tästä kukaan puhu. ”Tämä on julkinen salaisuus. Jos joku nainen haluaa lähteä pois, on hän epäuskoinen ja joutuu täysin koko uskontokunnan ja ystäväpiirinsä hylkäämäksi. Miten nainen voi lähteä, kun hänen elämänsä on rajoittunut lasten hoitoon ja vain jatkuviin käynteihin sairaaloissa, synnyttämässä. Tilanne on aivan mahdoton. Minä en voi tehdä mitään. Olen vaitiolovelvollinen.”
Minä en. On tämä saatava yleiseen tietoisuuteen. Nainen pelästyy. Minä kirjoitan tästä. En kerro kunnan nimeä enkä sinua, en kun en edes tiedä nimeäsi. ”Se on pommi, se voi pelastaa monta tai aiheuttaa todellisen helvetin.”
Lähdemme ajamaan. Minä punoitan, Tiina on raivona. Voiko tällaista olla vielä meidän aikanamme, nuori tutkija pohtii. Käymme keskustelua. Tiina ajaa. Kirjoitan koosteen kunnan keskusteluista, niin johdon kuin kadunkin vuoropuheluista.
Mietin ja mietin. Kirjoitus on jo päässäni, mutta en uskalla. En uskalla puuttua asiaan. Meillä on uskonnonvapaus, perustelen itselleni vaikka valehtelen, petän itseäni.
Aika parantaa haavat, vai tekeekö näin?
Tapaan silloin tällöin hyvin vilpittömiä naisia ja miehiä. Kertovat avoimesti, kuitenkin hivenen syyllisyyden tuntuisesti kuuluvansa uskontokuntaan. Olen yrittänyt käynnistää varovasti luottamuksellista keskustelua, mutta aina vuoropuhelu on päättynyt lyhyeen. Mitään syvällisempää pohdintaa ei ole päässyt syntymään, kun olen mennyt kielletylle katselualueelle.
Kesä 2002 on kuuma, on intiaanikesä. Minäkin lähden uintiretkelle tutulta laiturilta Jyväskylän Ristikivessä. Olen jäähyväisuinnilla. Katselen Kuokkalaa ja Ristikiveä Päijänteeltä kalaperspektiivistä ja en voi muuta kuin ihailla maisemaa. Mieli on haikea, 15 vuotta kyläpäällikkönä on nyt päättynyt ja olen muuttanut pois, muuttanut omien tuskieni vuoksi. Jatkan uimista kohti perustamaamme uimarantaa. On heinäkuinen lauantai-ilta. Rannalla on vilskettä. Tuntuu niin hyvältä, kun nuorten itsensä luomalla rannalla on toimintaa. Beach-volley –kentälläkin on peli menossa. Tuntuu kuin olisin maalla, tuntuu kun kylähenki olisi löytänyt Ristikiven. Rantaudun uimarannalle ja menen juttelemaan nuorten kanssa. Heitä on parikymmentä, ovat jo aikuistumisiässä. Heillä on hauskaa. Siinä on tyttöä ja poikaa, keskustelu käy vilkkaana leikinomaisen pelin lomassa. Menen istumaan vaihtopenkille. Istun siinä ja ihmettelen. Istun ja ihmettelen sitä harmoniaa, mikä nuorten porukasta irtoaa. Yritän löytää vastausta. On lauantai-ilta ja kello lähestyy jo kymmentä eikä nämä ole edes kännissä.
En löydä erikoisuudelle vastausta. En tunne ketään, vaikka tunnen kaikki alueen nuoret. Kysyn penkillä istuvalta likalta, ketä te oikein ootte. Missä te asutte? Tyttö hymyilee ja kertoo, että eri puolella Jyväskylää. Minua edelleen vaivaa. Miten tällaista voi vielä olla, olla nyt porukalla iloisesti yhdessä lauantai-iltana ja todistaa, että ilo ilman viinaa voi olla todellisuutta. En saa itselleni rauhaa ja jatkan keskustelua tytön kanssa. Mikä teitä yhdistää, oletteko jonkin urheiluseuran porukka? ”Emme, emme todella.” Miksette ole kaljoissanne vai näenkö väärin? ”Ei kukaan juo.” Nuoret ovat iloisia ja vapaita, mitä tämä oikein on? Täytyyhän teitä jokin yhdistää, pohdiskelen. Mitä ihmettä, kaikilla on tupakka kädessä! Yhdistääkö teitä tupakka? ” No, ei tai kyllä kaikki polttavat.” Olen aivan ymmällä ja jatkan: sano nyt keitä te ootte, mikä tämä ryhmä on? ”Nuori nainen sanoo vienosti epäilevästi, että usko”.
Nyt olen 100 metrin juoksija, olen juossut radan ympäri ainakin kolmasti. ”Oletteko laestadiolaisia, rauhanyhdistyksen porukkaa?” Nainen nyökkää ja odottaa minulta kommenttia.” En tyrmää, vaan aloitan keskustelun, sen vuoropuhelun, mikä ei ole sytyttänyt aiemmin. Penkille tulee lepovuoroon muita tyttöjä. Heillä kaikilla on tupakka kädessään ja hampaissaan. Kyselen, miksi ihmeessä työ poltatte ettekä juo. Olen jo täydessä vauhdissa. Tytöt vastaavat, että viina vie turmioon, mutta tupakka ei. Kyselen perusteluja, nyt muutun kemistiksi ja puhumme tupakan sisältämistä myrkyistä ja toisaalta viinasta. Ette halua joutua turmioon viinan vuoksi, mutta olette valmiit kaivamaan hautanne, tulevaisuutenne jo nuorena. Eivät ymmärrä. Teen kaikkeni tullakseni ymmärretyksi. Sitten alkaa tapahtua. Porukan 20:piset miehet tulevat penkille ja alkavat hätystellä minua pois. Sanovat, että tää kenttä on nyt heidän. Silloin suojaukseni pettää. Ajatte minut pois, ajatte, kun olen itse rakentanut tämän kentän juuri teillekin. Minua hävettää, mutta syvintäni oli raapaistu.
Keskustelu jatkuu. Pohdimme tupakkaa, viinaa, uskoa, uskontokuntaa. Kerron vuoden takaista terveydenhoitajan tapaamisesta. Miehet ahdistuvat, no tietysti. Minut tyrmätään. Kaikki ovat nyt yhtä mieltä. He sanovat lähes yhteen ääneen: Lapset ovat Jumalan lahja. Jos jokin äiti voi huonosti, niin hän on erkaantunut Jumalasta. Nyt kiehun jo. Keskustelu käy kuumana. Olemme saaneet ympäristöön kymmenittäin yleisöä. Nuoret vakuuttavat, että uskontokunta voi hyvin. Eräs sanoo, että ”mitä sinä sitten ihmettelit, kun tulit tähän kentälle. Itsehän sanoit, ettet ole nähnyt näin tasapainoista ryhmä?.” Nuori on oikeassa. Näen omin silmin, että he viihtyvät toistensa seurassa. Kerroin, että olin aikeissa kirjoittaa artikkelin, mutta nyt näkemäni perusteella, en tee sitä, kun olen epätietoinen, en saanut ajatustani oikein kasaan.
Mistä synnistä on ripittäydyttävä?
Jumalalle meidän tulee tunnustaa itsemme syylliseksi kaikkiin synteihin, niihinkin, joita emme tunne, niin kuin teemme Isä meidän –rukouksessa, mutta rippi-isälle meidän tulee tunnustaa ainoastaan ne synnit, jotka me tiedämme ja sydämessämme tunnemme.
Sitten esirippu repeää
Talvi 2003 on hellittänyt otteensa. Järvet vapautuvat suojuksestaan syttyäkseen eloon välkehtimään, ottamaan vastaan monenmoista kyntäjää, vesipetoa. Istun kirjoittamassa korvessani Pihlajavedellä, kun puhelimeni soi. Siellä soittaa joku Pekka. En tunne. Niin kuka, Pekka? Mies tarkentaa, että olimme tavanneet ennen vappua Orituvan levähdyspaikalla. Nyt muistan. Olin kusettamassa Lyyli-kääpiömäyräkoiraani ja tapasin miehen, jonka syliin Lyyli ennakkoluulottomasti asioituaan hyppäsi. Lyyli toimi esiliinana tutustumiselle, keskustelulle. Mies oli insinööri, asui Tampereella, mutta kävi työssä Raumalla. Muistini palautui. Nyt tämä Lyylin kaveri soittaa.
”Mulla on ihan kauhea olo” , mies hengästyneenä puuskuttaa. Kyselen, mitä nyt. ”Vaimo hakee avioeroa ja meillä on seitsemän pientä lasta”. En sano mitään, mutta ajattelen, että näinhän tänään usein tapahtuu. Annan miehen kertoa. Hän itkee ja kertoo rakastavansa vaimoaan. Taas ajatukseni on inhottava: Näinhän me miehet hädän hetkellä aina teemme, rakastamme, kun olemme menettämässä omaisuutemme, kalliin kodin ylläpitäjän. Häpeän ajatustani, mutta jatkan kuuntelemista. Pyydän, että mies tulisi luokseni Pihlajaveden korpeen juttelemaan. Ei pääse, mutta pyytää, että menisin käymään hänen vaimonsa luona Tampereella. Kieltäydyn. En tunne vaimoa ja muutenkin, minä en ole oikea ihminen ratkomaan heidän parisuhdeongelmaansa. Puhumme pari tuntia ja päätämme puhelun.
Jäin miettimään, että kyllä tässä yhteiskunnassa tuskaa riittää. Onko meidän miesten vaikea ymmärtää todellisuutta, sitä arkea, mikä synnyttää lukot, elämmekö pumpulissa, olemmeko sokeita omalle toiminnallemme ja näemmekö lainkaan naisen tarpeita, hyvinvoinnin avaimia?
Menee viikko ja taas Pekka soittaa. Soittaa vähintäänkin yhtä ahdistuneena, ei ole kännissä, mutta koen puheen läpi itsetuhoajatuksia. Edelleen Pekka pyytää, että kävisin heillä kotona tapaamassa Maijaa. Ehkä, lupasin, kun en siinä hetkessä jaksanut keskustella, kun omatkin asiat painoivat. Lupasin käydä viikon sisällä. Pekka antoi osoitteen. Pyysin Pekkaa olla kertomatta Maijalle käynnistäni etukäteen.
Toukokuisena torstaina suuntaan vanhan passattini kohti Tamperetta. Hoen itselleni, että mitä minä taas lupasin. Kyllä mää olen sitten käsittämätön. Lyyli istuu vieressä ja löydämme parissa tunnissa perille. Kello on 8 illalla ja piritän ovikelloa. Ovi avataan ja koen tulleeni lastentarhaan. Kysyn Maijaa. On kuulemma kaupungilla. Vanhimmainen, 10-vuotias Petteri soittaa äidilleen: ”Äiti, tänne tuli joku mies sua tapaamaan. Maija oli jo matkalla kohti kotia. Puolisen tuntia ehdin peuhata lasten kanssa. Niitä oli paljon, taisi siinä olla naapurinkin lapsia.
Maija saapuu. Näen nuoren naisen, niin nuoren, että joudun mielessäni laskemaan, että onko tää mahdollista. Oletko Maija, oletko Pekan vaimo? Nainen vakuuttelee ja vie minut vieraskammariin. Kerron kuka olen ja että tulin, kun Pekka pyysi.
Puhumme heidän parisuhteensa vaikeudesta. Tunnin keskustelun jälkeen sanon suoraan, että tässä ei ole järkeä. Sinä sanot rakastaneesi Pekka, mutta nyt et rakasta, etkä tiedä syytä. Maija selittelee, mutta kertomukset ovat selityksiä. Kysyn suoraan, onko sulla toinen mies. Maija vakuuttelee, ettei ole nyt eikä heidän runsaan 10-vuotisen taipaleensakaan aikana ole ollut. Olen ymmällä. Olen ajanut lähes parisataa kilometriä, enkä pääse käsiksi. Mikä tässä oikein mättää? Sinä, Maija, et puhu minulle kaikkea, et ole rehellinen. Maija alkaa itkeä ja sanoo olevansa rehellinen ja jatkaa: Mutta on tässä vielä jotain. Kaksi tuntia keskustelua takana ja nyt vasta alamme päästä asiaan. Maija kertoo olevansa 13-lapsisen perheen tytär. Toistan 13 kysyvästi. Maija toteaa: Ymmärsit oikein. Olet siis laestadiuslaisesta perheestä. Kyllä, Maija huokaisee.
Maija kertoo perheeseen kuuluneen isä, äiti ja 13 lasta, joista 5 oli tyttöä. Nyt vielä oli elossa 12. Yksi on siis kuollut, kysyn. Kyllä ja Maija itkee. Kertoo, että heillä oli uima-allas ja hän itse oli 7 –vuotias. Tytöt leikkivät altaalla ja pienin 2-vuotias putosi altaaseen. Isä ja äiti eivät olleet kotona. Tytöt saivat pikkusiskonsa nostettua altaasta, mutta eivät oikein tienneet, mitä tehdä. Pienokainen kuoli altaan viereen nurmikolle. Kun isä ja äiti tulivat kotiin, he eivät syyttäneet meitä. Sisko haudattiin pian ja siitä ei saanut puhua silloin eikä ole saanut puhua myöhemminkään.
Maija pohtii tunnettaan ja mitä se on vaikuttanut hänen elämäänsä. Maija, tässä ei ole kaikki. Nainen vakuuttaa, ettei ole mitään muuta. Mielessäni on jo terveydenhoitajan kertomukset. Oletko vielä uskossa. Olen, mutta en kuulu omaan seurakuntaan. Olet siis lähtenyt pois Rauhanyhdistyksestä. Maija nyökyttelee. No, montako lasta vielä kuuluu 12:sta? Maija sanoo, että ainoastaan kaksi.
Maija, anna tulla. Et ole kertonut vielä sitä, mikä tässä tökkii. Ei ole mitään muuta. Maija ei kerro, ei paljasta. Käyn läpi terveydenhoitajan kertomukset ja silloin Maija taas alkaa itkeä: Se on vielä paljon kauheampaa! Istumme hiljaa pitkään. Kello on jo yli puolen yön. Petteri on laittanut osan lapsista nukkumaan, osa nukkuu jalossamme lattialla peiton päällä. Maija käy läpi lapsuutensa, perheensä ja murrosikänsä ja sen, että hänen äitinsä ei ole koskaan pitänyt hänestä. Maija muistaa olleensa 13, kun äiti alkoi nimitellä häntä rumaksi ankanpojaksi: Kyllä sää oot ruma, et kyllä saa kunnon miestä. Tätä sain kuulla viikosta toiseen.
Kun olin täyttänyt 18, ilmoittauduin Helsingissä pidettävään missikisaan. Maija oli vielä kaunis synnytettyään seitsemän lasta, oli nyt 31 –vuotias. Maija voitti kisan, siis valittiin missiksi. Tämä oli viimeinen pisara äidille. Pääsin mannekiiniesityksiin ja kuvauksiin. Ai kuvauksiin. Minäkin oon valokuvaaja ja oon kuvannut paljon naisia, kauniitakin. Nää kuvaukset oli vähän erilaisia, Maija selvittelee. Ai oliko ne seksikuvauksia pornolehtiin? Maija vastaa: no ei, mutta vähän sinnepäin. paljon pahempaa. Ai oot sää ollut pornokuvauksissa. Maija kertoo olleensa 12 pornoelokuvan tähtenä ja toimineensa samaan aikaan Helsingissä ”ministereiden huorana”. Haukon henkeäni, olen sanaton. istun entisen huoran, entisen ministereiden yleisen naisen edessä. Tää ei voi olla totta, ei voi. Kello lähestyy 2:ta ja ajatukseni vellovat ja saan kiinni ongelman tyngästä. Maijan elämä Helsingin kielletyissä salaisissa parrasvaloissa päättyi runsaassa vuodessa, kun Maija kohtasi Pekan, rakastui ja pääsi pois poliitikkojen Helsingin sänkykammareista.
Maija jatkaa, että nyt hän on aivan uupunut. Kysyn, että kuuluuko Pekka Rauhanyhdistykseen. Maija vastaa, että ei, ei todella. Maija pohtii, että, mitä jos hän ei jaksa. Mulle on tullut taas halu lähteä kuvauksiin. Oot sää ollut kuvauksissa sen silloisen Helsingin jälkeen. Maija vakuuttaa, ettei ole ollut eikä ole kertaakaan edes pettänyt Pekkaa. Uskon puhetta.
Pohdimme uudelleen syttynyttä halua lähteä kuvauksiin. Kysyn, mitä sinä haet. Rahaako, miestä? Maija vakuuttelee, ettei kumpaakaan. Kenenkäs kanssa sinä sitten rakastelet, jos et kuvauspartnerisi? Maija ei osaa sanoa, ei osaa eritellä tunnetta. Rakasteletko sää kameran kanssa? Maija alkaa taas itkeä, kyllä kyllä.
Kello on jo neljä aamuyöllä ja minulle aukeaa karmea todellisuus. Maija näytti äidilleen, ettei hän ole ruma ja että kyllä hän kelpaa miehille. Näytti todella, kun on kelvannut ministereillekin. Maija on saanut kuvauksista ja ministereistä vain hetkellisen helpotuksen siihen hylkäämiseen, mitä lapsuudessaan koki ja siinä, että ei voinut aikuistua eheästi tiukan uskontokunnan kontrollin pihdeissä. Maija elää edelleen uskonnon tuskaa, on koko parisuhteensa ajan kieltänyt itsensä, kieltänyt sen, että on halunnut kuvauksiin. On halunnut paljon lapsia ja halunnut sillä hyvittää tekemänsä synnin.
Sanon Maijalle, etten voi sua auttaa. Voin mielessäni rukoilla ja tee sinäkin, että vapautuisit halusta kuvauksiin. Samalla sanon, että sinä tarvitset apua ja minä en ole oikea apu, ei sitä ole Pekkakaan. Maija sanoo jyrkästi, ettei hae, kun ei ole koskaan kertonut elämänsä todellisuutta kellekään, ei edes Pekalle eikä pysty tätä kertomaan!
Pekka soittaa Maijalle puoli viiden aikaan. Olen vielä silloin keskustelemassa. Sovimme, että molemmat tulevat luokseni korpeen. Lupasivat tulla.
Maija ja Pekka ovat luonani koko päivän. Puhumme ja puhumme. Ratkaisua ei ole olemassa. Ainoastaan ihme voi pelastaa perheen hajoamiselta. Sovimme, että Pekka ei toistaiseksi tapaa Maijaa ja antaa vaimolleen aikaa miettiä omaa elämäänsä.
Pe-aamuna menen kuselle sateiseen aamuun. Oven ripaan on ilmestynyt yön aikana kirje. Se on Pekalta. Pekka on käynyt yöllä, enkä ole herännyt eikä sitä ole tehnyt Lyylikään. Kirjeessä Pekka kiittää Ilaria kaikesta avusta, mutta toteaa, että hän ei enää jaksa. Maija on lähtenyt kuvauksiin. Lapset on viety tuttavan luokse Pohjanmaalle. Kun kirjeessä on vielä kiitosraha, säikähdän.
Soitan aamu-viideltä Pekalle. Mies vastaa autosta. Miksi et koputtanut kun kävit. Olit sää ajanut Raumalta saakka lähes 250 km tuodaksesi kirjeen? Pekka sanoo kyllä ja jatkaa, että on yön aikana hoitanut kaikki maksunsa joka suuntaan ja Ilari, mitä nyt tapahtuu, ei johdu sinusta mitenkään. Älä syytä siitä itseäsi.
Luulet sää tappavasi itsesi. Sinä et tee sitä. Sinä et pääse tästä näin helpolla. Tule tänne mun luo. Tule. Sinä et tee mitään itsellesi. Luulin, Pekka, että sinä olet mies, etkä mikään vellihousu! Luulet sää, että tällä tavalla kostamalla Maijalle, saat rauhan. Et saa, saat kyllä ikuisen tuskan lapsillesi. Sinä jätkä et tee sitä, huusin miehelle, mitä tuskin tunsin. Mies sammutti puhelimensa eikä enää vastannut siihen.
Mietin mihin ottaisin yhteyttä. En tiennyt yhtään, missä päin Suomea Pekka oli. Tein sen, mikä kai oli omalta kohdaltani välttämätöntä, kovetin itseni, tumppasin tunteeni ja kerroin itselleni, että Ilari olet tehnyt parhaasi.
Vaeltelin ajatuksissa koko perjantaipäivän. Mieli oli maassa, satoi ja omassa elämässäkin oli tuskaa riittämin. Puoli neljän aikaan Pekan numero ilmestyy puhelimeen. Ryntään vastaamaan. Pekka on siellä, on elossa ja sanoo, ettei tee sitä. Oli suunnitellut jo paikankin, mutta auton bensapumppu oli hajonnut kesken ajon 5-tiellä. Siinä maantien poskessa meni runsaat kolme tuntia. Olin äärettömän ahdistunut, niin muissa maailmoissa, että korjausmies pääsi kysymään, että oks sulla kipuja. Oli vakuutellut ettei ole. Pekalla oli ase auton penkin alla ja häntä pelotti, jos huoltomies löytää sen. Ei löytänyt eikä Pekka voinut päättää päiviään keskellä ruuhkaista valtatietä.
Pekka pystyy vähitellen ajattelemaan, että miksi ihmeessä hän itsensä tappaisi. Hänellähän on seitsemän ihanaa lasta. Pekka soittaa Ilarille ja ajaa Pihlajaveden korpeen.
Käymme läpi Pekan tilannetta. Maija on kuvauksissa. Se on todellisuutta eikä Pekka voi sille mitään. Ei Pekka pysty auttamaan Maijaa, ei sitä pysty Ilarikaan. Keskustelussa löytyy harmonia, sellainen hyvä olo, että Pekka pyytää Ilaria lähtemään Pohjanmaalle katsomaan Pekan lapsia. Ilari suostuu ja matkalla Pekka heittää puolimetrisen tikarin tai mikä lie olikaan sekä pyssyn, jonka oli hankkinut mustalaisilta, autiolampeen. Niiden paikka ei varmasti olisi siellä, mutta hyväksyin ajatuksen, kun Pekka itse näin halusi tehdä, halusi valita elämän ennenaikaisen kuoleman sijaan.
Jälleennäkeminen
Pekka ajoi, Ilari ja kaksi koiraansa Lyyli ja Roni istuivat matkustajina. Pekka ajoi kovaa. En pelkää vauhtia, mutta nyt mielessä kävi, että ei kai tässä ole itsetuhovietti mukana. En kieltänyt Pekkaa. Puolentoista tunnin ajon jälkeen saavuimme vanhaan maalaistaloon, missä isä kohtasi lapsensa ja lapset isänsä. Osa lapsista oli jostain saanut tietää tai oli sitten jotenkin aavistanut, että isä kuolee. Voi sitä jälleennäkemisen riemua, sitä tanssia, mihin Lyyli ja bayerinvuoristovihikoira Ronikin aktiivisesti osallistuivat.
Siina iltaa istuttiin, juotiin kahvit ja juteltiin. Lapset olivat ristineet Ilarin varaisäksi, mikä miestä aluksi hiukan ahdisti, mutta ei enää.
Puhuin lastenhoitajan Katariinan kanssa. Puhuin varovasti, kun en tiennyt kuka hän oli. Jatkoin harkiten, jotten tekisi virhettä. Pian selvisi, että Katariinakin oli Laestadiuslaisperheestä, oli 17-vuotias, mutta oli lähtenyt pois uskontokunnasta, kun ei kestänyt sitä ahdistusta, mikä yhteisöelämään liittyi.
Kun Katariina ei enää ollut Rauhanyhdistyksessä, niin saatoin häneltä kysyä, mitä hän sai tehdä ja mitä ei 15-vuotiaana.
Katariina ei saisi kuunnella kuin ainoastaan hengellistä musiikkia, ei saisi katsoa elokuvia, ainoastaan urheilu, uutiset ja asiaohjelmat ovat sallittuja. Sarjaohjelmat ovat ehdottomasti kiellettyjä, nahkahousuja Katariina ei saisi käyttää, ei minihameita, tukkaa ei värjätä, ei meikata, mm. Seiskaa ja Hymyä ei lukea, discoissa ei saa tanssia, saa satunnaisesti päivällä tavata muita kuin uskovaisia, mutta iltaisin uskottomien tapaaminen on ehdottomasti kielletty, Katariina ei saa juoda, ei se kyllä, muillekaan alaikäisille ole sopivaa, kaljaa ja muita alkoholijuomia, sitä ei saisi tehdä myöskään aikuisena, mutta tupakkaa Katariina saisi polttaa, vaikka ei haluaisikaan, ei saa käydä teatterissa, musiikkijuhlilla, ehkä saa pussata, kun ei vain kukaan näe, mutta seksisuhteeseen Katariina saa mennä vasta alttarin jälkeen, Katariina ei saa ottaa lävistyksiä, tatuointeja, saa urheilla, mutta ei osallistua tanssiurheiluun, ei olla laulaja.
Sen sijaan Katariina saisi ottaa permanentin, käydä suviseuroilla, Rauhanyhdistyksen sunnuntaiseuroissa, käyttää hajuvettä, bikineitä uimarannalla, laulaa julkisesti hengellisiä lauluja.
Yleensä rauhanyhdistyksen perheissä on runsaat 10 lasta. Jos ei, on vaikkapa 2, niin syntyy suuri epäilys, että on tehty vilunkia eli on käytetty ehkäisyä, mikä on ehdottomasti kielletty.
Katariina ei jaksanut elää yhteisössä, missä veli vartioi, mitä sisko teki, missä veli salli veljelle oikeuksia, syntiä, mistä selvisi ripillä, ei kestänyt kaksinaamaisuutta tupakan ja alkoholin suhteen. Kiellettyä oli se, mistä voi jäädä kiinni. Moni nuori katsoi TV:tä muualla kuin kotona, katsoi juuri sitä mitä ei saisi. Ehdotonta oli, että Katariina ei saisi osallistua missikisoihin, ei esiintyä mannekiinina.
Kello lähestyy kymmentä pe-iltana. Pekka lukee satukirjaa lapsikatraalleen ja lasten silmät loistavat. Äiti on kuvauksissa, yrittää löytää elämän, yrittää vapautua lapsuuden taakasta, rumasta ankanpoikasesta tekemällä juuri sitä ei saa. Pekka on käynyt elämän ja kuoleman portilla. Tietää, että tuska ei vielä ole ohi, mutta ymmärrys alkaa voittaa, ymmärrys myös Maijaa kohtaan.
Hyvä ministeri, piispa, kaupunginjohtaja, viranomainen, ammattiauttaja, vapaaehtoistyöntekijä, hyvä rauhanyhdistyksen äiti tai aikuistumassa oleva nainen, sinun pitää löytää mahdollisuus vapautua siitä ikeestä, mikä on jo äitiäsi ja hänen äitiään hallinnut. Ei raamattu eikä myöskään Lars Leevi Laestadiuksenkaan Jumala sallisi sitä orjuutusta, missä rauhanyhdistyksen nainen tänään taapertaa.